Linnoituksen rakentaminen

Suunnitelmat Suomen linnoittamisesta olivat olleet Ruotsin valtiopäivien vakituisena keskustelunaiheena 1720-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta hattujen sodan (1741–1743) jälkeen valtakunnan itäisen osan puolustuksen vahvistaminen oli ymmärretty välttämättömyydeksi. Axel von Löwen oli hahmotellut ensimmäisen suunnitelman vuoden 1723 valtiopäivien käsiteltäväksi. Jo tässä vaiheessa Helsingin edustan saaret, joista myöhemmin rakentui Viaporin linnoitus, olivat osa linnoitussuunnitelmaa

Kaksoislinnoitus

Ajatus Suomeen sijoitettavista linnoitetusta satamasta sekä varikko- ja rajalinnoituksista oli hyväksytty jo hattujen sodan aikaisilla valtiopäivillä, lopullinen päätös viivästyi kuitenkin viitisen vuotta. Marraskuun 9. päivänä kuningas Fredrik hyväksyi valtaneuvostossa linnoitussuunnitelman Augustin Ehrensvärdin ehdotuksen mukaisesti. Suunnitelman mukaan Helsinkiin tuli rakentaa place d`armes eli keskuslinnoitus. Degerbyhyn (myöhemmin Loviisa) tulisi puolestaan rajalinnoitus. Keskuslinnoitus oli tarkoitus toteuttaa kaksiosaisena, siten että Helsingin edustan Susisaariin, tulevaan Viaporiin rakennettaisiin merilinnoitus ja mantereelle linnoitusten sarja, johon olisi kuulunut muun muassa Kaivopuiston, Roihuvuoren ja Siltavuoren linnoitusrakennelmat. Suunnitelmaan kuului myös ulkovarustus, jonka olisi muodostanut kolmetoista pienempää linnoitusta.

Suunnitelman laatija Ehrensvärd valittiin linnoitustyön johtajaksi. Tehtävä kuului suoraan kruununperijä Aadolf Fredrikin ja Suomen kenraalikuvernöörin alaisuuteen, eikä linnoitusvirastolla ollut valtaa puuttua aiheeseen, joten hattupuolueeseen kuulunut Ehrensvärd ei joutunut viraston upseereiden käskyjen alaiseksi. Upseereihin kuului vastapuolueen myssyjen edustajia, joista muutamat, linnoitusviraston johtaja Gabriel Cronstedt mukaan lukien olivat voimakkaasti kritisoineet suunnitelmaa.

Työt alkavat

Linnoitustyöt alkoivat vuonna 1748. Matkustettuaan Helsinkiin Ehrensvärdille paljastui odottamattomia ongelmia. Nykyinen Suomen pääkaupunki oli tuolloin vielä 1500 asukkaan takapajuinen kylä, joka ei tarjonnut juurikaan yösijoja tuhansille linnoitustyössä tarvittaville työntekijöille, saati kunnollisia materiaaleja tai välineitä. Rakennusaineita jouduttiin näin ollen tilaamaan läheisistä pitäjistä. Ehrensvärd valitteli myös työmiesten karkaamisia, jotka olivat kohtuullisen yleisiä. Ajan mittaan valkeni niin ikään linnoitussuunnitelman puutteet. Rakennustöissä jouduttiin usein turvautumaan spontaaneihin ratkaisuihin riittävän tarkkojen ohjeiden puutteessa.  

Suunnitelma supistuu

Jo ensimmäisen rakennusvuoden jälkeen linnoitussuunnitelmaa jouduttiin kaventamaan. Resurssit eivät riittäneet näin mittavan hankkeen toteuttamiseen, eikä armeijan sotilaita ollut kylliksi miehittämään koko valtavaa linnoitusrakennelmaa. Lisäksi Helsingin ja työn alla olevan merilinnoituksen puolustaminen samanaikaisesti olisi ollut toivotonta.

Ensin lakkautettiin työt Siltavuoressa. Keväällä 1750 keskeytyi Ulrikasborgin (Ullanlinna) rakentaminen ja myöhemmin syksyllä päätettiin jäädyttää kaikki Helsingin puoleiset linnoitustyömaat toistaiseksi. Tarkoituksena oli jatkaa kaupungin puoleista linnoittamista tulevaisuudessa. Helsingin osalta suunnitelma jäi kuitenkin ikuisesti alkutekijöihinsä. Ehrensvärd piti linnoitustöiden keskeytymistä väliaikaisena ja uskoi, että hänen suunnitelmansa kaksoislinnoituksesta toteutuisi jonakin päivänä pääpiirteissään.

Viapori

Suunnitelmien supistaminen siirsi huomion merilinnoitukseen, johon keskitettiin koko hankkeen resurssit. Vuonna 1750 kuningas Fredrik I hyväksyi Ehrensvärdin nimiehdotuksen linnoitukselle, joka kuului Sveaborg, suomeksi Viapori. Nimen tarkoituksena oli korostaa, että uusi linnoitus ja koko Suomi kuuluivat erottamattomasti Ruotsin valtakuntaan.

Linnoituslaitteet rakennettiin kuudelle saarelle, joista Susisaareen tehtiin päälinnoitus. Viereisen susiluodon linnoitus nimettiin vuonna 1749 Kustaanmiekaksi kruununperillisen mukaan. Pienempiin saariin lukeutuvat Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari sekä Särkkä. Saarista suurin on puolestaan Iso Mustasaari. Ainoastaan Susisaaren, Kustaanmiekan ja Särkän linnoitusten voidaan katsoa suurin piirtein valmistuneen Ehrensvärdin elinaikana. Linnoitustöiden alkuvuosina merenpuoleisten saarien linnoittaminen oli ensisijalla, sillä sodan Venäjää vastaan pelättiin voivan syttyä milloin tahansa, ja näin tapahtuessa vihollisen odotettiin tulevan mereltä. Tästä syystä Helsingin puoleisen Ison Mustasaaren varustaminen jäi pitkäksi aikaa puolitiehen, eikä sitä koskaan saatettu loppuun.

Vuonna 1751 alkoi kuivatelakan rakentaminen Susisaaressa, vaikka alun perin se ei kuulunutkaan Ehrensvärdin suunnitelmiin. Ennen pitkää hänen mielessään kuitenkin kypsyi ajatus laivastolle rakennettavasta telakasta. Ideoinnista vastasi Daniel Thunberg, jolla Ehrensvärdin ohella oli merkittävä osuus Viaporin suunnittelutyössä vuodesta 1748 lähtien.

Myssyt vallankahvaan

Ranska piti linnoitettua Suomea tärkeänä välineenä mahdollisessa sodassa Venäjää vastaan, joten se rahoitti alusta lähtien merkittävän osan Viaporin rakennustöistä. Valtiopäivillä vuodesta 1738 valtaa pitäneet hatut olivat ajaneet ulkopolitiikassaan yhteistyötä Ranskan kanssa, mutta Pommerin sodan aiheuttamat taloudelliset tappiot ja kaatuneet laskivat hattujen suosiota ja myssyt nousivat valtaan vuoden 1765 valtiopäivillä. Myssyt katsoivat, että Ranskan sijaan Ruotsin tulee ryhtyä yhteistyöhön Englannin kanssa. Ranska lopetti Ruotsin taloudellisen tukemisen mikä heikensi Viaporin linnoittamisen edellytyksiä huomattavasti. Myssypuolue myös suhtautui Venäjään sovittelevammin ja piti siksi linnoitusten rakentamista vääränä politiikkana. Ehrensvärd erotettiin tehtävistään Viaporissa ja linnoitustyöt jäädytettiin minimitasolle.

Työt jatkuvat

Seuraavilla valtiopäivillä vuonna 1769 hatut palasivat valtaan. Tämä tarkoitti myös Viaporin töiden käynnistymistä uudelleen ja niin myös Augustin Ehrensvärd palasi linnoitustöiden johtoon seuraavan vuoden alussa. Kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Ehrensvärd kuoli lokakuussa 1772. Hän sai seuraajakseen Jacob Magnus Sprengtportenin, jonka kausi päättyi puolentoista vuoden jälkeen. Sprengtportenin ehdotuksesta Helsingin puoleinen linnoitussuunnitelma haudattiin lopullisesti. Hänen pestinsä päätyttyä Viaporin hanke siirtyi linnoitusviraston komentoon.

Sen lisäksi, että Viapori oli valtakuntansa merkittävin sotilaskohde, Ehrensvärdin aikana siitä rakentui arkkitehtonisesti tärkeä linnoitus. Ruotsin tuon ajan merkittävimpien arkkitehtien Carl Hårlemanin ja Jean Eric Rehnin vaikutus näkyy Ehrensvärdin kauden rakennuksissa. Seuranneella kustavilaisella ajalla Viaporin rakentamisessa korostui sen sijaan lähinnä käytännöllisyys. Ehrensvärdin kuoleman jälkeen vuosina 1773–1777 linnoitusta rakennettiin vielä tiiviisti. Helsingin linnoittamisen sulkeminen pois suunnitelmista vaikutti Viaporiin siten, että sitä täytyi varustaa myös mantereen puolelta tulevan hyökkäyksen varalta.

Merilinnoituksen aktiivinen rakentaminen päättyi vuonna 1791, jolloin töiden johtaja Nils Mannerskantz jätti linnoituksen. Seuraajaa ei nimitetty. Suuri suunnitelma kaksoislinnoituksesta oli kariutunut rahan puutteeseen sekä poliittisiin erimielisyyksiin. Vaikka Viapori soveltui hyvin hyökkäyssotaan laivastotukikohtana, ilman mantereenpuoleista tukea se ei ollut riittävän vahva käymään menestyksellistä puolustustaistelua. Tämä tuli myös ilmi vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Suomen sota syttyi.

Lähteet:

Cordes, Outi: Ehrensvärd ja Helsingin mantereenpuolen linnoittaminen. Teoksessa Viaporista Suomenlinnaksi. Toim. Eerikäinen, Liisa. Jyväskylä 2006.

Eerikäinen, Liisa: Suomenlinna puolustuksen ja linnoitusteorioiden näkökulmasta. Teoksessa Viaporista Suomenlinnaksi. Toim. Eerikäinen, Liisa. Jyväskylä 2006.

Gardberg, C.J  & Palsila, Kari: Viapori, Suomenlinna. Keuruu 1998.

af Hällström, Olof: Sveaborg, Viapori, Suomenlinna, The Island Fortress off Helsinki. Rungsted 1986.

Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 – 2006. Helsinki 2006.   

Lindqvist, Herman: A History of Sweden. Värnamo 2006.

Rosen, Helena: Suomenlinna telakan rakennusvaiheet 1700 - 1900-luvulla. Teoksessa: Museovirasto: Suomenlinnan telakka ennen ja nyt. Lahti 2007.

Museoviraston rakennushistorian osasto, Suomenlinnan hoitokunta. Toim. Kärki, Pekka & Lahdenmäki, Heikki & Eerikäinen, Liisa & Rosen, Helena & Linnanmäki, Seija: Suomenlinnan rakennusten historia. Jyväskylä 1997.

Rannikkotykistön upseeriyhdistys. Toim. Silvast, P & Perkki, J & Myllyniemi, U: Suomenlinna: Sveaborg – Viapori. Helsinki 1968.