Piiritys 1808

Suomi siirtyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen Suomen sodan (1808 – 1809) päätteeksi. Sodassa Viaporin linnoitus joutui ensimmäistä kertaa historiansa aikana varsinaisten sotatapahtumien näyttämöksi.

Sodan tausta

Suomen sota pohjautui Ranskan keisariksi julistautuneen Napoleonin ja Venäjän keisari Aleksanteri I:n väliseen, Tilsitissä vuonna 1807 solmittuun rauhansopimukseen, jonka mukaan Aleksanteri lupasi taivuttaa Ruotsin ja Tanskan Englannin vastaiseen kauppasaartosopimukseen. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan myöntynyt Aleksanterin diplomaattisiin tunnusteluihin kauppasaarrosta, vaikka tilanne oli Ruotsin kannalta vakava.

Venäjän keisari oli pitkään vastahakoinen käynnistämään sotaa, eikä Aleksanteri ollut sitoutunut Ruotsin vastaisiin sotatoimiin Tilsitissä. Napoleon pyrki kuitenkin painostamaan häntä ratkaisuun, sillä Ranskan armeija oli joutunut vaikeuksiin Länsi-Euroopassa. Tästä syystä Venäjän voimien sitominen Itä-merellä olisi ollut Ranskan etu. Englantilaiset puolestaan vakuuttelivat Ruotsille, että liitto heidän kanssaan olisi edullinen. Lopulta Venäjä hyökkäsi Ruotsiin Kustaa IV Aadolfin aikaillessa lopullista päätöstään Napoleonin ja Aleksanterin vaatimusten edessä. Ruotsin rasitteena oli lisäksi sota Ranskaa vastaan ja myöhemmin myös Tanska liittyi Ruotsin vastaiseen rintamaan.

Piiritys

Venäjä valitsi hyökkäyksen ajankohdaksi talven, koska tällöin Ruotsi ja Englanti eivät kyenneet vastaamaan hyökkäykseen. Ruotsin talvea koskevaan sotasuunnitelmaan kuului armeijan vetäytyminen Ruotsin puolelle ja Viaporin jättäminen vihollisen piiritettäväksi, kunnes jäiden lähdettyä apujoukot saapuisivat valtaamaan Suomen takaisin.

Viaporin komendantti Carl Olof Cronstedt oli huolissaan linnoituksen puolustuskyvystä. Ennen piiritystä kuninkaalle lähettämässään kirjeessä hän valitteli, että varustukset oli rakennettu kesällä käytävää sotaa varten ja siksi puolustaminen tulisi olemaan vaikeaa. Viaporin huoltoon ei ollut panostettu enää lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Venäläisten aloittaessa piirityksen linnoituksessa oli yli 7000 henkeä, joista 1800 laskettiin siviileiksi.  Kunnollisia asuinsijoja riitti 2440 miehelle, joten yli 3000 miestä majoittui puutaloihin. Komendantin arvion mukaan tykkejäkin oli vain puoliksi tarpeesta.

Helmikuun 21. 1808 alkoi Venäjän hyökkäys. Sodan alkupäivinä julkaistiin Venäjän joukkojen ylipäällikkö Friedrich Wilhelm Buxhoevdenin allekirjoittama julistus, jossa Suomen kansaa kehotettiin yhtymään sotaan Ruotsin kuningasta vastaan ja luvattiin kutsua säätyvaltiopäivät koolle. Maaliskuun 2. päivänä Venäjä valtasi Helsingin 2000 sotilaan voimin. Cronstedt arvioi venäläissotilaiden määrän kuitenkin huomattavasti suuremmaksi, joten hän ei antanut hyökkäyskäskyä Helsingin takaisin valtaamiseksi. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin venäläisten määrä nostettiin kaksinkertaiseksi ja huhtikuun alussa edelleen 6500:n.

Venäläiset aloittivat Viaporin linnoituksen pommittamisen 19. maaliskuuta. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun Viapori joutui sodan varsinaiseksi tapahtumapaikaksi. Tulitus oli melko vähäistä, eikä linnoitus juurikaan kärsinyt vaurioita, joskin venäläiset pitivät ampumisellaan Viaporin puolustusta hereillä myös öisin. Psykologinen painostus oli varsinaisia sotatoimia aktiivisempaa. Linnoitukseen saatettiin liioiteltua tietoa piirittäjien ylivoimasta ja kehuttiin venäläisten ystävällisyyttä taivutellen samalla linnoitusta antautumaan. Viaporista vastattiin tuleen ja osa laukauksista meni myös perille kaupunkiin. Pian osapuolet kävivät lyhyen neuvottelun, jonka pohjalta syntyi sopimus. Siinä Cronstedt myöntyi pidättymään kaupungin pommittamisesta sillä perusteella, että evakuoitujen asunnot eivät vaarantuisi. Tästä oli toki hyötyä myös venäläisille, jotka niin ikään asuivat kaupungissa.

Aseleponeuvottelut

Svartholman linnoitus Loviisassa oli antautunut 18. maaliskuuta neljän viikon piirityksen jälkeen ja neljä päivää myöhemmin Venäjän joukot valtasivat Turun kokematta vastarintaa. Päivänä, jolloin Turku vallattiin, Venäjän edustajat Anselm de Gibory ja Viaporin piirityksen johtajan, Jan Peter van Suchtelenin poika Paul saapuivat jäätä pitkin Viaporin edustalle ja pyysivät saada tavata Cronstedtin henkilökohtaisesti. Tämä saapui neuvotteluun linnoituksen ulkopuolelle jättäen samalla linnoituksen, mikä oli komendantilta ehdottomasti kiellettyä.

Hiukan myöhemmin samana päivänä mainitut upseerit päästettiin sidotuin silmin neuvonpitoon Viaporin linnoitukseen. Venäläiset antoivat Cronstedtille tilannekuvauksen, jossa Viaporin puolustaminen osoitettiin turhaksi, sillä Ranska ja Tanska olivat valtaamaisillaan Skoonen. Samalla kerrottiin suomalaisten mantereella olevan valmis liittymään osaksi Venäjää. Ruotsalaiset saivat myös mannermaisia lehtiä, joissa Ruotsin tilanne näyttäytyi huolestuttavana.

Seuraavana päivänä itse piirityksen johtaja, Jan Peter van Suchtelen tapasi Cronstedtin kaupungin ja Viaporin välisellä Lonnan saarella. van Suchtelen antoi huomattavasti paisuteltua tietoa Venäjän miesvahvuudesta ja varustuksesta Helsingissä. Tapaamisen jälkeen Cronstedt perusti lähimmistä miehistään sotaneuvoston, jolle ilmoitti van Suchtelenin ehdotuksesta antautua Venäjän joukoille. Neuvosto kuitenkin hylkäsi tarjouksen yksimielisesti.

Viapori antautuu

Viaporin pommittaminen alkoi uudestaan maaliskuun 28:s ja kesti viisi päivää. Vaikka linnoitus selvisi pommituksesta kohtuullisen hyvin, usko taistelun mielekkyyteen oli laskenut entisestään. Paul van Suchtelen ja Gibory saapuivat jälleen huhtikuun 2. päivänä Viaporin edustalle. Cronstedt esitti tarjouksensa aselevosta toukokuun 13:nteen saakka sillä ehdolla, että kaikki pysyisi ennallaan, mutta venäläiset vaativat aselevon ajaksi Länsi-Mustasaarta, Pikku Mustasaarta ja Särkkää varustuksineen. Osapuolet eivät päässeet ehdoista yksimielisyyteen.

Pian Cronstedt päätyi kuitenkin siihen, etteivät Viaporin ruutivarastot riittäneet linnoituksen puolustamiseen. Huhtikuun 6. päivänä hän suostui Jan Peter van Suchtelenin ehtoihin, joiden mukaan Viapori antautuisi, mikäli toukokuun 3. päivään mennessä ei saapuisi viittä linjalaivaa linnoituksen avuksi. Apua ei koskaan tullut ja Viapori siirtyi venäläisten haltuun.

Jo 1. huhtikuuta 1808 keisari Aleksanteri julisti ulkovalloille, että Suomi kuului siitä päivästä lähtien pysyvästi Venäjälle. Maaliskuun loppuun mennessä Venäjän armeija oli vallannut koko Suomen mantereen. Sodan lopputulos oli selvä riippumatta Viaporin tapahtumista. Ruotsi oli sijoittanut suurimman osan sotilaistaan etelärintamalle Norjaa ja Tanskaa vastaan ja Suomen puolustaminen jäi toissijaiseksi tehtäväksi. Kun Ruotsi oli sidoksissa kahdella rintamalla, Venäjän oli helppo miehittää Suomi.

Viaporin antautumisen kannalta Venäjän harjoittamalla psykologisella sodankäynnillä oli suuri merkitys. Venäläiset onnistuivat kylvämään laajasti uskoa Viaporin väestön keskuuteen antautumisen suhteellisista ja suorista eduista. Viaporissa oletettiin Helsinkiä miehittäneiden venäläisjoukkojen lukumäärä huomattavasti suuremmaksi kuin se oikeasti oli. Toisaalta monet olivat motivoituneita työskentelemään Venäjän palveluksessa. Perusta venäläisten propagandan onnistumiselle Suomessa oli osittain luotu jo aiemmissa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa, joiden yhteydessä ilmeni, ettei Ruotsissa piitattu Suomen puolustamisesta riittävästi.

Suomenlahden jäässä pitänyt takatalvi varmisti, etteivät aselevon ehdoissa mainitut alukset olisi päässeet linnoituksen avuksi ajoissa. Ja vaikka meri olisi ollut sula, Venäjän herruus rannikolla teki tyhjiksi kuvitelmat maihinnoususta Suomen takaisin valtaamiseksi. Viaporia ei myöskään ollut rakennettu kestämään pitkää piiritystä, vaan linnoitus oli parhaimmillaan pikemminkin laivastotukikohtana. Cronstedtin omissa perusteluissa Viaporin antautumisen ratkaisi ruudin niukkuus. Ruuti olisi hänen laskelmiensa mukaan loppunut huhtikuun puoliväliin mennessä.

Vaikka Cronstedt teki virhearvioita venäläisten todellisesta kapasiteetista Helsingissä ja antoi propagandan horjuttaa linnoituksen moraalista perustaa, oli hän oikeassa Viaporin mahdollisuuksista pitkällä aikavälillä ja todennäköisesti säästi antautumispäätöksellään ihmishenkiä. Aikalaisten silmissä Cronstedt oli kuitenkin maanpetturi, joka luovutti ilmaiseksi ”Pohjolan Gibraltarin”. Jälkikäteen esitetyt reaalipoliittiset puolustelut eivät tavoita antautumisen symbolista merkitystä eivätkä kumoa moraalista tuomiota, jonka Cronstedt aikansa arvostusten mukaisesti sai.

Lähteet:

Eerikäinen, Liisa: Suomenlinna puolustuksen ja linnoitusteorioiden näkökulmasta. Teoksessa Viaporista Suomenlinnaksi. Toim. Eerikäinen, Liisa. Jyväskylä 2006

Gardberg, C.J  & Palsila, Kari: Viapori, Suomenlinna. Keuruu 1998.

Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 – 2006. Helsinki 2006.   

Luoto, Reima T.A &Talvitie, Heikki & Visuri, Pekka: Suomen sota 1808 – 1809: Taustat, tapahtumat, muistomerkit. Espoo 2008.

Rannikkotykistön upseeriyhdistys. Toim. Silvast, P & Perkki, J & Myllyniemi, U: Suomenlinna: Sveaborg – Viapori. Helsinki 1968.

Soikkanen, Timo: Taistelu autonomiasta. Teoksessa Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Toim. Ville Pernaa & Mari K. Niemi. Helsinki 2005.

Visuri, Pekka: Viaporin piiritys ja antautuminen. Kirjoitus perustuu kirjaan Luoto & Talvitie & Visuri: Suomen sota 1808 – 1809: Taustat, tapahtumat, muistomerkit. Espoo 2008.