Sinivalkoinen Suomenlinna

Viaporin siirtymistä Suomen haltuun edelsi tapahtumarikas puoli vuotta. Venäjällä bolsevikit tekivät vallankumouksen vuoden 1917 syksyllä. Suomen kannalta tämä tarkoitti sitä, että korkeimman vallan käyttäjä oli syrjäytetty. Joulukuun 6. päivä porvarienemmistöinen eduskunta hyväksyi Svinhufvudin itsenäisyysjulistuksen. Maan yhteiskunnallinen tilanne oli kuitenkin hyvin epävakaa ja vain parin kuukauden päästä (27.1.1918) Suomessa käynnistyi sisällissota. Voittanut valkoinen osapuoli perusti sodan jälkeen Viaporiin punavangeille tarkoitetun sotavankileirin.

Venäläisestä suomalaiseksi varuskunnaksi

Viaporin linnoitus ei ollut kuulunut hallinnollisesti Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja se jäi Venäjän vallankumouksen jälkeenkin venäläiselle sotaväelle. Suomen sisällissodan alkuvaiheessa maan eteläinen osa oli punaisten miehittämä ja maaliskuussa 1918 Suomessa olevia linnoituksia ryhdyttiin luovuttamaan punakaartilaisille. Myös osa Viaporin linnoituksesta ehti olla punakaartin hallussa maaliskuun puolivälistä huhtikuun alkupuolelle saakka.

Valkoiset saivat avukseen saksalaisia joukkoja huhtikuussa, kun sisällissota alkoi punaisten kannalta näyttää hävityltä. Saksalaisten noustua maihin Hangossa 3. huhtikuuta sekä Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhan tultua solmituksi sovittiin, että venäläisten Itämeren laivasto ja rannikkolinnoitukset olisivat puolueettomia Suomessa toteutettavissa sotatoimissa. Lisäksi insinööri Allan Staffans pienine joukkoineen poisti 1918 venäläisten tykkien lukkolaitteita Helsingin alueen linnakeilta tehden ne toimintakyvyttömiksi. 

Venäjän Itämeren laivaston alusten siirto Helsingistä ja Viaporista Kronstadtiin jatkui aina toukokuulle 1918. Venäläiset luovuttivat Viaporin suomalaisille 14. huhtikuuta. Viaporiin tuli kuitenkin myös saksalaisia joukkoja jo pari päivää tätä ennen viipyen linnoituksessa noin kesäkuun puoliväliin saakka. Saksalaiset vastasivat alkuvaiheessa muun muassa sotavankileirin(linkki) hoidosta. Monet Suomenlinnassa alkuaikoina olleista suomalaisista joukoista liittyivät Suomenlinnan vankileiriin sekä saaren ja sen varastojen vartiointiin. Jo huhtikuussa joukkue Helsingin suojeluskunnasta oli vartiotehtävissä Suomenlinnassa. Seuraavaksi linnoitukseen tuotiin Helsingin Jääkäriprikaatista vartio-osastoja, jotka pysyivät saaressa toukokuusta lokakuuhun saakka.

Loppuvuodesta 1918 Suomen hallitus teki päätöksen vankileirin lakkauttamisesta. Suomenlinnassa vielä olleet vangit siirrettiin Hämeenlinnaan ja Tammisaareen, viimeiset heistä keväällä 1919. 

Suomenlinna Puolustusvoimien käyttöön

Toukokuussa 1918 linnoituksen nimi vaihtui Suomenlinnaksi. Hallituksen edustajat sekä kotimainen ja saksalainen sotaväki osallistuivat tilaisuuteen, jossa keltapunainen leijonalippu nousi Kustaanmiekan salkoon. Samalla linnoitus liitettiin Suomen valtioon ja Uudenmaan lääniin.

Suomenlinnassa sekä lähisaarilla sijaitsevat rakennukset ja irtaimisto muodostivat kansalaissodan jälkeen merkittävän osan vapaan Suomen "sotasaaliista". Varsinaisella linnoituksellahan ei enää ollut sitä merkitystä maan puolustukselle, joka sille oli annettu vielä Krimin sodan aikana. Varuskuntana Suomenlinna lähisaarineen tarjosi kuitenkin sekä kasarmitilaa suurelle määrälle joukkoja, että varastotilaa sille venäläiselle sotilasmateriaalille, joka oli jäänyt Suomeen vuonna 1918.

Puolustusvoimat sijoittivatkin saarille joukkoja ja laitoksia, joille ei löytynyt muualta paikkoja. Kaksi tärkeintä joukko-osastoa olivat Rannikkotykistörykmentti 1 ja Merisotakoulu. Suomenlinnaan sijoitettiin myös erinäinen määrä pienempiä joukkoja ja Puolustusvoimiin liittyviä laitoksia, kuten erilaiset sotilassairaalat, sotilassoittokunnat, varikot, sotilaskodit ja sotilaskerhot.

Lisäksi itsenäisyyden alkuaikoina linnoituksessa ryhdyttiin pienimuotoisiin kunnostustöihin ja saariin suuntautuva matkailu lähti hiljalleen käyntiin hankalista lupa- ja muista rajoituksista huolimatta.

Linnoitus II maailmansodassa

Vaikka linnoitus talvi- ja jatkosodan aikana oli yhä tiukemmin maanpuolustuksen käytössä, sodat tavallaan muodostivat kynnyksen linnoituksen siirtymiselle kokonaan siviili- ja museo­käyttöön. Suuri osa linnoituksessa olleista sotaan lähteneistä joukoista eivät enää sotien jälkeen palanneet Suo­menlinnaan.

Suomenlinna sotien jälkeen

Jatkosodan päätyttyä vain muutamat joukko-osastot jatkoivat toimintaansa Suomenlinnassa. Sotakokemuksiin pohjaten linnoitukseen perustettiin toisaalta joitakin uusia osastoja, jotka eivät soveltuneet alueelle kovinkaan hyvin. Merivoimien ja siihen kuuluvan rannikkotykistön resurssit menivät nyt suureksi osaksi Suomenlahden miinanraivaukseen. Lisäksi moni Merisotakoulun kursseista oli jonkin aikaa pysähdyksissä sodan päätyttyä. Merisotakoulun toimitiloissa tapahtui merkittäviä supistuksia Länsi-Mustasaarella olleiden rakennusten jouduttua vuodesta 1946 lähtien Valtion Laivatelakan (vuodesta 1951 Valmet Oy) hallintaan, minkä jälkeen koulun toiminta keskitettiin Pikku Mustasaareen.

Kesti vuoteen 1956 saakka, ennen kuin Puolustusvoimat teki periaatepäätöksen joukko-osastojen uusista sijoitusperiaatteista sotien jälkeen. Kuten mainittua, Suomenlinnaan ehdittiin jopa sijoittaa uusia, sinne pääosin sopimattomia joukkoja ennen kuin Puolustusvoimat 1960-luvun puolivälissä lopullisesti ilmoitti luopuvansa linnoituksesta. Päätöksen jälkeen Suomenlinnan rakennuksiin ei enää satsattu kunnostusrahoja, ja siirtymäkauden pituuden vuoksi linnoituksen kunto pääsi laskemaan museoviranomaisten kunnostustoimenpiteistä huolimatta.

On katsottu, että Suomenlinna siirtyi siviilikäyttöön pääosin kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen siirtymävaihe oli sotien jälkeinen aika, toinen taas vuosi 1972, jolloin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentti muutti pois ja linnoitus lopullisesti siirtyi siviilihallintoon. Aivan kuten itsenäisyysajan alussakin, Suomenlinnan käyttötarkoituksesta oli useita eri mielipiteitä ja suunnitelmia. Tälläkin kertaa kiistassa erottui kaksi päälinjaa, joista toinen korosti linnoituksen merkitystä sotamuistomerkkinä, toinen taas yleisemmin kulttuurilinnoituksena. Järjestelmällisen suunnittelun ja kunnostuksen päästyä alkuun vastakkainasettelu pääosin laantui, ja suuntausten välillä saavutettiin tietynlainen tasapaino. Esitettiin jopa toivomus, että viimeinen puolustusvoimien joukko-osasto, Merisotakoulu, jäisi Suomenlinnaan, vaikka sen siirtopäätös oli jo tehty. Siirtopäätös peruttiin, ja niinpä Merisotakoulu on tänään Puolustusvoimien ainoa edustaja linnoituksessa. 

Kirjoitus on tiivistelmä Ove Enqvistin artikkelista "Sinivalkoinen Suomenlinna. Linnoitus suomalaisena varuskuntana 1918 - 1973".

Tärkeimmät lähteet:

Arimo, Reino: Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 1991.

Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirja, Helsinki 2007.

Enqvist, Ove ja Härö, Mikko: Varuskunnasta maailmanperinnöksi. Suomenlinnan itsenäisyysajan vaiheet, Suomenlinnaseura ry, Helsinki (Uusikaupunki) 1998.

Kurvinen, Pekka: VaaRPsto. Vaasan Rannikkopatteristo 1952-1994, Rannikkotykistön Upseeriyhdistys r.y., Helsinki (Jyväskylä) 1996.

Lappalainen, Jussi T: Punakaartin sota 2, Opetusministeriö, Punakaartin historiatoimikunta, Helsinki 1981.

Lappalainen, Niilo: Rannikkojääkäripataljoonan historia 1960-1985, Rannikkojääkäripataljoona ja Rannikkojääkärikilta ry, Espoo (Vantaa) 1985.

Luntinen, Pertti: The Imperial Russian Army and Navy in Finland 1808-1918,  Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.

RT 1 1918-1938, Rannikkotykistörykmentti 1:n 20-vuotisjuhlajulkaisu, Rannikkotykistörykmentti 1, Helsinki 1938.

Räihä, Eino ja Myllyniemi, Urho: SlRR, Suomenlinnan Rannikkorykmentti 1918-1998, Rannikkotykistön Upseeriyhdistys r.y., Helsinki (Jyväskylä) 1998.