Siviili- ja sotilashallinnon suhteet Suomenlinnassa  

Viaporin tarpeellisuudesta ja tulevasta käytöstä heräsi keskustelua 1800-luvun lopulla. Yhtäältä oltiin sitä mieltä, että Viapori ei enää täyttänyt tehtäviään, toisaalta pidettiin tärkeänä laajentaa linnoitusta sekä sivuille että mantereen puolelle ja avomeren puolella sijaitseviin saariin. Keisari jopa hyväksyi esityksen linnoituksen lakkauttamisesta heinäkuussa 1907, mutta päätös ei toteutunut. Ratkaisemattoman tilanteen tuloksena linnoitus laajeni samalla kun uudistukset ja kunnostukset jäivät puolitiehen.

Venäjällä säädettiin 1800-luvun loppupuolella joukko säädöksiä, jotka tulivat pitkään vaikuttamaan Viapori-Suomenlinnaan ja sen hallintaan jopa 2000-luvulle saakka. Viaporin linnoituksen alueen määritelmä tarkentui, kun Venäjän keisari vahvisti vuonna 1893 Viaporin linnoituspiiriä esittävän kartan (Linnoituspiiri tarkoitti hallinnollista aluetta, jonka sisällä vallitsivat tietyt velvollisuudet, rajoitukset ja oikeudet). Vuonna 1896 säädettiin asetus linnoituspiirissä sijaitsevan kiinteistön omistus- ja nautinto-oikeuden supistuksista. Nämä kaksi tärkeintä säädöstä sisälsivät linnoituksen alueella asuville sekä elämiseen liittyviä rajoituksia että korvausoikeuksia siinä tapauksessa, että heidän asumista jouduttaisiin rajoittamaan. Linnoituspiirin tarkat rajat jouduttiin siksi määrittelemään tarkasti 1900-luvun alussa.

Suomenlinnan linnoituspiiri vuodesta 1918 sotavuosiin

Monet hallinnolliset toimenpiteet jäivät kesken ensimmäisen maailmansodan syttymisen ja Suomen itsenäistymisen vuoksi. On huomattava, että itsenäistymisestä huolimatta Viapori-Suomenlinnassa noudatettiin osittain Venäjältä perittyjä sotilassäädöksiä vielä pitkään, mikä vaikutti linnoituksen hallintaan ja asukkaiden suhteisiin.

Suomenlinnan linnoituspiirin pohjoisrajaa vuonna 1910.

Heti kansalaissodan päätyttyä Viaporin tulevaisuus joutui harkinnan alle. Samalla kun Viaporin nimi muuttui Suomenlinnaksi, se liitettiin Suomen valtioon ja Uudenmaan lääniin. Helsingin kaupunginvaltuustossa tehtiin heinäkuussa 1918 aloite Suomenlinnan linnoituspiiriin kuuluneiden saarien ja vesialueiden siirtämisestä Helsingin kaupungille, mutta esitys ei johtanut tuloksiin.

Valtioneuvosto asetti joulukuussa 1918 Suomenlinnakomitean selvittämään Suomenlinnassa olleen valtion omaisuuden käyttöä. Suomenlinnan kysymys ratkaistiin muodollisesti vuonna 1919, kun valtioneuvosto päätti linnoituksen säilyttämisestä historiallisena muistomerkkinä. Valtioneuvosto totesi, että museotarkoitukseen suunniteltujen Kustaanmiekan ja Susisaaren alueiden ja rakennusten hallinto ja hoito kuuluivat vain toistaiseksi sotalaitokselle. Puolustusvoimat ei kuitenkaan luopunut saarista, joten komitean työ kävi turhaksi.

Aikaa toiseen maailmansotaan saakka leimasi epäselvyys linnoituksen isännyydestä ja tulevaisuudesta. Museoviranomaiset ja puolustusvoimat olivat erimielisiä. Kirkollis- ja opetusministeriö painotti, että merilinnoitus oli historiallisessa merkittävyydessään säilyttämisen arvoinen, mutta puolustuslaitoksena vanhentunut.

Puolustusvoimissa sen sijaan oltiin sitä mieltä, että jo yksin sotalaitoksen asuntopulan vuoksi alueelle ei saisi perustaa museotoimintaa. Myös yksityishenkilöiden ja heidän talojen sijaitseminen linnoituksen alueella oli puolustusvoimien mielestä sopimatonta. Hallinnon ristiriitoja ei kuitenkaan saatu ratkaistua. Asetus Suomenlinnan linnoituksesta ja linnoituspiiristä annettiin tammikuussa 1929. Linnoituksen alueella liikkumiseen vaadittiin vähintään linnoituksen komendantin lupa. Pääosasta linnoituspiiriä muodostettiin samana vuonna Suomenlinna -niminen poliisipiiri.

Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika

Suomenlinnan linnoituspiirin rajoja voitiin ryhtyä merkitsemään vasta vuoden 1929 asetuksen tultua voimaan, ja vuosina 1936-1938 lautakunta selvitti asetuksen mukaisesti pakkolunastettavaa kiinteää omaisuutta ja omistus- ja nautintaoikeuden rajoittamista linnoituspiirin alueella. Koko kysymys ratkaistiin vasta vuonna 1939. Toisen maailmansodan takia lopullinen ratkaisu Suomenlinnan hallinnasta siirtyi kuitenkin talvi- ja jatkosodan jälkeiseen aikaan.

Epäselvyydet Suomenlinnan linnoituspiiristä nousivat jälleen esille heti jatkosodan jälkeen. Helsingin kaupunki esimerkiksi katsoi omistavansa osan linnoituspiirin sisällä olevista vesialueista, ja vaikka valtio oli ennen talvisotaa maksanut korvauksen kaupungille linnoituspiirin aiheuttamista haitoista, heräsi 1940- ja 1950-lukujen taitteessa kaupungin johdossa keskustelu koko linnoituspiirin tarpeellisuudesta.

Kysymys Suomenlinnan hallinnasta oli selvittämättä. Tämä teki Suomenlinnan palveluiden ja kunnallistekniikan kehittämisestä Helsingin kaupungin kannalta hyvin vaikeaa. Vuoteen 1948 saakka Suomenlinnaan tulijoilta vaadittu kirjallinen maihinnousulupa korvattiin Suomen Matkailijayhdistyksen perimällä pääsymaksulla, mikä sekin hankaloitti linnoitukseen tuloa.

Vuonna 1949 todettiin, että Suomenlinnassa oli yhteensä kolmetoista yksityisten omistamaa rakennusta, joiden maapohjaa koskevat omistussuhteet olivat toistaiseksi epäselvät.

Sotilashallinnosta siviilihallintoon

Vuonna 1954 neuvoteltiin jälleen puolustusministeriön ja Muinaistieteellisen toimikunnan välillä, ja päästiin yksimielisyyteen joistakin museoiden sijoituksista sekä päätettiin jatkaa neuvotteluja “päämääränä lopullinen “pesänjako” sotilas- ja museoviranomaisten välillä Suomenlinnassa.” Suomenlinnan hallinnan pääperiaate olisi ollut, että Suomenlinna olisi jaettu Muinaistieteellisen toimikunnan hallinnassa olevaan museoalueeseen ja puolustusministeriön hallinnoimaan sotilasalueeseen.

Jatkosodan jälkeen puolustusvoimat selvitti tarkemmin eri joukko-osastojen sijoituspaikkoja. Vuoteen 1956 mennessä selvisi alustavasti, mitkä joukko-osastot siirtyisivät. Suomenlinnan joukot tuli selvityksen mukaan siirtää pois sitä mukaa, kun niille voitiin osoittaa tilat muualta. 

Opetusministeriö, Muinaistieteellinen toimikunta ja puolustusministeriö pääsivät lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen toukokuussa 1958 sopimukseen keskuslinnoituksen saarten hallinnasta ja hoidosta. Susisaari ja Kustaanmiekka varustuksineen ja rakennuksineen sekä muiden saarten historialliset varustukset siirrettiin eräin poikkeuksin sopimuksella Muinaistieteellisen toimikunnan hallintaan ja hoitoon. Lopullista hallintapäätöstä odotettaessa yritettiin vielä kerran selvittää Suomenlinnan yksityisrakennusten maanhallintakysymyksiä, ja joitakin rakennuksia esitettiin pakkolunastettaviksi valtiolle ja joistakin maksettavaksi vuokraa.

Vuonna 1966 Puolustusvoimat ilmoitti vetäytyvänsä pois Suomenlinnasta, mikä antoi perusteet palata kysymykseen linnoituspiirin muuttamisesta.   

Valtioneuvosto teki huhtikuussa 1973 päätöksen opetusministeriön alaisesta Suomenlinnan hoitokunnasta, joka aloitti toimintansa saman vuoden kesäkuussa. Kuukausi sen jälkeen Museovirasto luovutti hoitokunnalle hallitsemansa alueet ja rakennukset. Suomenlinna siirtyi näin lopullisesti siviilihallintaan.

Eräiden sotilasviranomaisten vastustuksesta huolimatta asetus Suomenlinnan linnoituspiiristä voitiin vuonna 1974 muuttaa niin, ettei linnoituspiiriin kuulunut enää muun muassa Suomenlinnan pääsaaret ja Vasikkasaari. Lopullisesti linnoituspiiriä koskeva lainsäädäntö kumottiin vasta uudella vuoden 2000 aluevalvontalailla.

Kirjoitus on tiivistelmä Ove Enqvistin samannimisestä artikkelista.

Tärkeimmät lähteet:

Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirja, Helsinki 2007.

Enqvist, Ove ja Härö, Mikko: Varuskunnasta maailmanperinnöksi. Suomenlinnan itsenäisyysajan vaiheet, Suomenlinnaseura ry, Helsinki (Uusikaupunki) 1998.