Sotavankileiri 1918-1919

Suomenlinnan historiassa vuoden 1918 vankileiri oli synkkä ja surullinen vaihe.  Suomenlinnan vankileiri oli toiseksi suurin sisällissodan seurauksena Suomeen perustetuista vankileireistä, pahimmillaan Suomenlinnan sotavankileirillä oli 8000 vankia. Vankien olot leirillä olivat heikot, muonituksen epäonnistuminen ja kulkutaudit koituivat monen linnoitukseen joutuneen vangin kohtaloksi.

Punavankikysymys

Kevään 1918 sotatapahtumien myötä sotavankien määrä kasvoi rajusti, sotavankeja oli eri puolella Suomea sijainneissa leireissä yli 74 000. Sotavankilaitoksen muodostamista hidastivat erimielisyydet vankien aseman määrittelemisestä ja siitä, minkä tahon vastuulla vageista huolehtiminen tulisi olemaan. Senaatti hyväksyi käsityksen, jonka mukaan vangit olivat sotavankeja ja vankikysymyksen ratkaiseminen oli siten päämajan tehtävä.  Sotavankilaitos muodostettiin 14.5.1918 ja kaikki Suomen vankileirit keskitettiin sen alaisiksi.

Sotavankilaitos jaettiin kuuteen vankileirien huollosta vastanneeseen osastoon, joista tärkein oli leirien varustamisesta ja muonituksesta vastannut intendentuuri. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa vankileireillä pian sotavankilaitoksen perustamisen jälkeen. Tavoitteena oli, että kaikki sotavangit tuomittaisiin laillisissa oikeusistuimissa lain määräämiin rangaistuksiin. Suuren vankimäärän tutkiminen oli kuitenkin varsin hidasta ja olot vankileireillä olivat kurjat.

Suomenlinnan vankileiri

Vankeja oli alettu kuljettaa Suomenlinnaan merilinnoituksen suuren majoituskapasiteetin takia. Linnoituksessa oli aikaisemminkin säilytetty vankeja, sillä saarelta oli vaikea paeta. Helsingin valtauksen yhteydessä 12.-13.4.1918 vangittiin suuri määrä punavankeja ja tämän seurauksena vankien määrä Suomenlinnassa nousi 7500 henkilöön. Tilanne paheni kevään kääntyessä kesään ja pahimmillaan leirillä oli kesäkuussa 1918 yli 8000 vankia. Helsingissä vankeja sijoitettiin myös Santahaminaan, poliisiasemille, kouluihin sekä Eteläsatamassa ankkuroituna olleeseen Eurooppa- laivaan.

Suomenlinnan vankileiri oli jaettu aluksi neljään ja toukokuun 1918 alusta kuuteen vankipiiriin, joista kaikilla oli oma johtajansa ja oma toimisto. Vankipiireistä erillään toimi linnoituksen tehdasalue, johon kuuluivat venäläisiltä jääneet konepajat ja telakka- alueet. Suomenlinnan vankileirin hallinnassa olivat myös Isosaareen ja Santahaminaan sijoitetut vankileirit.

Ensimmäinen vankipiiri käsitti Suomenlinnan sairaalat. Vankipiireistä kookkain oli neljäs piiri, johon kuului toukokuussa 1918 2489 vankia. Vankipiirit oli aluksi jaettu hyvin summittaisesti. Oikeuskäsittelyiden alettua pyrittiin vankipiirijakoa selkeyttämään jakamalla vangit tuomittuihin ja tuomitsemattomiin. 250 naisvankia siirrettiin elokuussa 1918 Santahaminasta Suomenlinnaa ja näin naisvangeille muodostui oma vankipiirinsä.

Klikkaamalla viereistä karttaa näet vakipiirijaon Suomenlinnassa, kuva aukeaa isommassa tulostuskoossa.

Vankileirin palveluskuntaan kuuluivat vankileirin johtaja, vankipiirien johtajat ja kansliahenkilökunta, lääkäreitä ja sairaalahenkilökuntaa, vankien henkisen hoidon työntekijöitä, työnjohtajia sekä saksalaisia ja suomalaisia vanginvartijoita. Suomenlinnan vankileirin ruokahuollosta vastasi leirin alkuaikoina Osuusliike Elanto, kunnes ruokahuolto siirrettiin toukokuussa 1918 sotavankilaitoksen intenduurin valvontaan. Vartiointi oli periaatteessa tarkkaa, pakoyrityksistä seurasi ampuminen. Vankeja ammuttiin myös ruokavarkauksien tähden.

Vankileirin arkea

Vankien arkeen vankipiirijako ei juuri vaikuttanut, uusia vankeja tuli saarelle ja vankipiireihin tiiviiseen tahtiin. Vankeja vapautettiin, siirrettiin työmaalta ja vankipiiristä toiseen. Päivisin vangit oleilivat aidatulla alueella omassa vankipiirissään. Vangit oli sijoitettu ahtaisiin ja huonokuntoisiin kasarmeihin. Tilat olivat kylmiä ja kosteita, hygieniaolosuhteet olivat heikot. Syöpäläisiä oli vankikasarmeissa runsaasti.

Sotavangit osallistuivat myös linnoituksen töihin. Vangit lastasivat linnoituksesta löytynyttä sotasaalista, kuten venäläisen varuskunnan ruokavarastoja ja ammuksia, laivoihin. Vankeja työskenteli linnoituksen rakennus- ja siivousosastoilla, sekä konepajoilla. Vedenhaku oli tärkeä päivittäinen työ. Kaikille vangeille ei kuitenkaan ollut työtä. Vankien tulevaisuus oli epävarma ja arki leirillä oli tuomioiden, ruoan ja tietojen odottamista.

Ruoan laatu oli heikkoa ja vankien päivittäinen kalorimäärä jäi alhaiseksi – vain pienikokoiset naisvangit tulivat toimeen tällä ravintomäärällä. Viljo Sohkanen joutui Viaporin vankileirille keväällä 1918. Hän on muistellut raskasta leiriaikaa muistelmissaan. Vangit kävivät Sohkasen mukaan ”Viaporin markkinoita”, eli kauppaa ruuasta ja tupakasta saksalaisten vartijoiden kanssa.  Vangit kävivät myös keskenään kauppaa ja raha ja tavarat kiersivät omistajalta toiselle.

Sohkanen kirjoittaa: ”Ruokaa saadaan kaksi kertaa päivässä. Vetistä kaalikeittoa, jossa on joukossa vähän hevosenlihaa, vanhaa tuttavaa. Sitä syödään pesuvadeista, viisi-kuusi miestä vadilla. Useimmat lattialla. Kyllä soppa hyvää on, pitäisi vain saada useammin kun se on niin laihaa. Kohta syönnin jälkeen on nälkä, vaikka vatsa on vettä täynnä”.

Nimetön ja päiväämätön kuvaus kertoo leirin oloista: ”Kuka on ollut laivan lastaustöissä ja saanut kähvelletyksi jauhoja, ryyniä ja juuria – On miehiä jotka ovat tulleet tänne melkein pennittöminä, mutta jonkun viikon kuluttua ovat jo hyvissä varoissa. Ovat ensin kyttäilleet jonossa saadakseen ylimääräisiä leipäpaloja joista maksetaan 3 markkaa kappale, sattuneet saamaan tupakka ja myyneet sekä laajentaneet liikettään soppajuurien myynnillä ja muulla trokauksella, sitte menestys seuraa aivan kuin itsestään. Melkein kaikki ovat epätietoisia käsitteestä mikä on minun ja sinun omasi, tai tulevat pian siksi elleivät ennestään olisi olleetkaan – Minultakin on hävinnyt nenäliinoja, leipää voita ja saippuaa, kampa ynnä muita pikkutavaroita.”

Omaiset lähettivät mantereelta vangeille ruokalähetyksiä, mutta kysymys kirjeiden ja pakettien välittämisestä muodostui ongelmalliseksi. Omaisten lähetykset kulkivat pakettisensuurin kautta ja tällöin ruokatavarat saattoivat kadota saapuneista paketeista. Lopulta pakettien lähettäminen kiellettiin. On arveltu että kiellon taustalla vaikutti pyrkimys asettaa vangit samanarvoiseen asemaan.  Omaisten tekemät kyselyt vankien kohtalosta olivat yleisiä. Omaiset saattoivat hakea vainajat kotiin, mikäli tieto kuolemantapauksesta saavutti heidät. Muussa tapauksessa vainajat haudattiin Santahaminaan.

Nälkä ja sairaudet johtivat targediaan

Muonituksen epäonnistuminen ja huono hygienia johtivat tautien riehumiseen vankileirillä. Heinäkuussa 1918 kuolleisuus oli korkeimmillaan ja suuri joukko vankeja oli vapautettava leiriltä ehdolliseen vankeuteen leirillä vallinneiden olosuhteiden tähden. Kuolleisuus vankileirillä oli korkea vielä syyskuussa 1918. Nälän aiheuttama heikkous altisti vangit sairauksille ja yleisimmät sairaudet vankileirillä olivat suolistotaudit ja keuhkokuume. Vuonna 1918 Helsingissä tavattiin myös vesikauhua ja espanjantautia. Kaikkiaan Suomenlinnan, Isosaaren ja Santahaminan vankileireillä kuoli huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä 1536 henkeä. Lukuun sisältyvät myös kuolemaantuomitut. Vasta syyskuussa 1918 leirin muonitus kohentui ja nälänhätä loppui.

Helsingin vankileirin ylilääkärinä toimi Richard Sievers. Heti ylilääkäriksi nimityksensä jälkeen hän matkusti Suomenlinnaan huhtikuussa 1918. Avukseen hän kokosi joukon nuoria lääkäreitä ja lääketieteen opiskelijoita. Vangit pyrittiin rokottamaan pikaisesti tartuntatautien leviämisen estämiseksi. Joskus ylilääkäri tapasi vankien joukossa vanhoja tuttavia, joko kaupungilta tuttuja tai lääkärin vanhoja potilaita. Vangit käyttivät ylilääkäristä tuttavallista nimeä ”Siiveri”. Siviilikomendantin myötävaikutuksella Richard Sievers oli saanut luvan tuoda omaisia sairaalaan tervehtimään vaikeimmin sairaita vankeja. Höyrylaivamatkalla linnoituksesta kotiin kaupunkiin sai ylilääkäri vastata omaisten kyselyihin ja jakaa heille neuvoja.  Muistelmissaan Sievers kirjoittaa vangeista ”—Heidän kiitollisuutensa seurasi minua, vaatimattoman kukan muodossa tai ystävällisenä vierailuna kauan sen jälkeen kun vankileiriaika oli päättynyt”—”Näiden miespuolisten vankien, erityisesti iäkkäämpien muodossa oli jotain synkkää. He olivat ehkä perheenisiä, huolten painamia, sillä he huolehtivat perheensä kohtalosta tai niistä olosuhteista joihin olivat itse joutuneet.”

Vangeille langatetut tuomiot ja leirin loppuaika

Laki valtiorikosoikeuksista säädettiin 29.5.1918, mutta vasta heinäkuussa valtiorikosoikeudet toimivat täydellä teholla. Valtiorikosoikeudet langettivat 555 kuolemantuomiota, joista pantiin täytäntöön 265, näistä 80 Suomenlinnassa. Kuolemaantuomitut viettivät viimeiset päivänsä päävartion yhteydessä olleessa sellisiivessä, missä heidän oli mahdollista tavata pappi tai kirjoittaa jäähyväiskirjeet kotiin. Teloitetut haudattiin Santahaminassa sijainneisiin joukkohautoihin.

Syyskuussa vankeja Suomenlinnan vankileirillä oli vielä 5000, mutta joulukuussa enää 1056 vankia. Suomenlinnan vankileiri lakkautettiin vuoden 1918 lopulla. Viimeiset 29 vankia poistuivat Suomenlinnasta 14.3.1919.

Suomenlinnan vankileirin muistomerkki sijaitsee Isolla- Mustasaarella lähellä lauttarantaa.

Lisää aiheesta:

Sotasurmat- projekti

Kansallisarkiston verkkonäyttely 1918

Kansanarkiston verkkonäyttely 1918 Kansalaissodan kuvia

Kirjallisuutta:

Enqvist, Ove; Härö, Mikko: Varuskunnasta maailmanperinnöksi. Suomenlinnan itsenäisyysajan vaiheet. Suomenlinnaseura ry 1998.

Gardberg C.J; Palsila Kari: Viapori, Suomenlinna. Otava 1998.

Sievers, Richard: Hälso- och sjukvårdsförhållanden vid fånglägren i Helsingfors, på Sveaborg, Sandhamn och Mjölö efter frihetskriget 1918. Mercators tryckeri 1930.

Sohkanen, Vilo: Punakaartilaisen päiväkirja. Weilin&Göös 1967.

Tiitta, Allan: Suomenlinnan sotavankileiri 1918-19. Museovirasto 1983.