Vallanvaihdosta Krimin sotaan

Viapori antautui toukokuussa 1808 Venäjän joukoille ja samalla käynnistyi linnoituksen historiassa uusi vaihe. Ruotsalaisten poistuttua Viapori siirtyi laivoineen ja linnoituslaitteineen Venäjän keisarikunnalle.

Suomi siirtyy osaksi Venäjää

Venäjän ja Ranskan keisarit Aleksanteri I ja Napoleon I tapasivat Erfurtissa syyskuussa vuonna 1808. Napoleon antoi suostumuksensa Aleksanterille liittää Suomi pysyvästi osaksi Venäjän valtakuntaa. Venäjän keisarin lupaamat valtiopäivät pidettiin Porvoossa seuraavana vuonna ja Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta, jolle taattiin Ruotsin vallalta periytyvä perustuslaki ja säätyjen oikeudet. Säädyt puolestaan vannoivat keisarille uskollisuudenvalan. Suomen sota oli vielä valtiopäivien aikaan käynnissä, kunnes Haminan rauha julistettiin syyskuussa 1809 ja samalla Suomen uusi asema vahvistettiin.

Ennen sotaa

Aleksanteri vieraili kaksi kertaa Viaporissa vuonna 1809, mikä oli osoitus merilinnoituksen nauttimasta arvostuksesta uudessa emämaassaan. Viaporilla oli myös selkeä tehtävä; sen tuli torjua maihinnousuyritykset etelästä ja toimia laivastotukikohtana. Myös osa Itämeren laivastosta siirrettiin Viaporiin. On huomattava, että Viapori oli nimenomaan venäläinen sotilaskohde, ei suuriruhtinaskunnan osaston tukikohta.

Vuonna 1812 Helsinki julistettiin Suomen uudeksi pääkaupungiksi, mikä voidaan ainakin osittain katsoa Viaporin ansioksi. Linnoituksen tunnustettu asema ei kuitenkaan näkynyt käytännössä. Ennen vuosisadan puolivälissä alkanutta Krimin sotaa venäläiset rakensivat Viaporiin kirkon lisäksi lähinnä kasarmeja. Varoja ei riittänyt uusiin linnoituslaitteisiin. Rahan puute vaikutti myös Itämeren laivaston osastoon, jonka varusteiden kunnostus laiminlyötiin.

Alkuperäisen Ruotsin aikaisen linnoitussuunnitelman pohjalta venäläiset harkitsivat jopa Ullanlinnan töiden uudelleenkäynnistämistä, mutta ajatuksesta luovuttiin muutaman vuoden kuluttua. Ruotsin revanssin uhka väheni, kun Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johan tapasivat Turussa vuonna 1812 ja sopivat kunnioittavansa toistensa rajoja. Venäjän intressit keskittyivät ennen kaikkea Turkin suunnalle ja vähitellen linnoitus taantui käytännössä varuskunnaksi. Vasta Krimin sota sai venäläiset heräämään Viaporin laiminlyöntien korjaamiseksi.

Krimin sota

Syksyllä 1853 käynnistyi Venäjän ja Turkin välillä sota, joka myöhemmin laajeni Ranskan ja Englannin annettua omat sodanjulistuksensa Venäjälle. Venäjän aikomuksena oli saada kulkuoikeus Mustanmeren salmien kautta Välimerelle, toisaalta Keisari Nikolai I halusi palauttaa 1840-luvulla menettämänsä vaikutusvallan Turkin asioihin sekä laajentaa alueitaan. Nikolai oli toivonut Englannin liittyvän puolelleen Turkkia vastaan, mutta Englannissa Venäjän laajentumishalukkuus nähtiin uhkana. Ranska ja Englanti solmivat liittosopimuksen ja asettuivat puolustamaan Turkkia.

Alkanut sota aiheutti pelkoa Suomessa, sillä länsivaltojen voitiin odottaa hyökkäävän Itämereltä uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria, ja siinä tapauksessa taistelut vähintäänkin sivuaisivat Suomen rannikkoa. Venäjän kannalta huolestuttavaa oli joutuminen kahden rintaman sotaan ja Ruotsin mahdollinen pyrkimys palauttaa Suomi valtakuntaansa länsivaltoihin liittymällä. Sodan aikana Ruotsi kylläkin tuki länsivaltoja, mutta säilyi virallisesti puolueettomana.

Nikolai otti uhkaavan tilanteen vakavasti. Hän saapui poikiensa Konstantinin ja tulevan keisarin, Aleksanterin kanssa Helsinkiin maaliskuussa 1854 ottamaan selvää Suomen valmiudesta sotaan. Keisari vieraili myös Viaporissa ja antoi amiraali Arkasille tehtäväksi kartoittaa merilinnoituksen puolustuskyvyn. Tilanne osoittautui surkeaksi.

Kolme viikkoa keisarin vierailun jälkeen linnoituksen edustalle ilmestyneet englantilaiset sotalaivat eivät vielä avanneet tulta. Sen sijaan Tammisaaren ulkopuolella käytiin sodan ensimmäinen Suomea koskenut taistelu toukokuussa 1854. Elokuussa englantilaiset valloittivat ja räjäyttivät keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen. Viaporissa jatkettiin kunnostuksia entistä huolestuneempina. Talvella linnoitustyöt laajenivat tarkoituksena muodostaa 12 kilometriä pitkä rintama, joka alkoi Lauttasaaresta ja päättyi idässä Santahaminaan. Viaporin varustuksia ei kuitenkaan ehditty saada vaadittavaan kuntoon ennen kuin sota ulottui merilinnoitukseen.

Viaporin pommitus 1855

Keväällä 1855 Wienissä tunnusteltiin rauhaa ja loppua Krimin sodalle, mutta päätöstä ei syntynyt. Suomessa sodanpelkoa sävytti maaliskuussa saapunut yllättävä tieto keisari Nikolain kuolemasta. Venäjän keisarikunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan ottaisi nyt johtoonsa hänen poikansa Aleksanteri II. Sotaan varauduttiin evakuoimalla siviilejä Helsingistä keväästä alkaen. Myös Viaporista muutti perheitä sodan alta.

Alkukesästä käytiin pienimuotoisia taisteluja englantilaisten ja ranskalaisten kanssa pitkin Suomenlahden rannikkoa. Kesäkuun alussa osa länsivaltojen laivastoa asettui Kronstadtin ulkopuolelle patoamaan venäläiset alukset sijoillensa. Tämä lamautti Venäjän Itämeren laivaston koko kesäksi. Odotettu hyökkäys Viaporiin alkoi kaksi kuukautta myöhemmin. Länsivallat asettivat elokuun 6. päivänä seitsemänkymmentäseitsemän alusta noin kolmen kilometrin linjaan Viaporin lähivesille. Vastus oli ylivoimainen verrattuna Viaporin vähäiseen ja heikkoon tykistöön sekä 15 000 miehen armeijaan. Linnoituksen tykkien voima ei riittänyt kantamaan laukauksia vastustajan laivoihin asti, kun taas hyökkäävän laivaston tykit kykenivät helposti pommittamaan Viaporia. Kolmen päivän kuluttua kuului merkkilaukaus varhain aamulla käynnistäen Viaporin pommituksen.

Pommitus kesti keskeytyksettä kaksi vuorokautta. Pian sen alkamisen jälkeen Viaporissa syttyi tulipaloja. Muun muassa neljä ammusvarastoa räjähti Kustaanmiekassa yhtäaikaisesti. Englantilaiset ja ranskalaiset keskittyivät merilinnoituksen tulittamiseen, eivätkä ampuneet Helsinkiin. Elokuun 11. päivän aamuna tykit vaikenivat. Laivat jäivät kuitenkin paikoilleen ja lähtivät vasta kahden päivän kuluttua. Ennen alusten poistumista Helsingissä pelättiin, että liittoutuneet hyökkäisivät kaupunkiin. Hyökkäystä ei kuitenkaan koskaan tullut, kuten ei myöskään maihinnousua merilinnoitukseen. Liittoutuneiden laivastot keskittyivät lähinnä tuhojen aiheuttamiseen linnoituksessa. Viaporin pommituksen päätyttyä Krimin sota oli Suomen osalta ohi.

Sodan tulokset

Maaliskuun 30. päivänä vuonna 1856 solmittiin Krimin sodan päättänyt rauha Pariisissa. Venäjän valtakunnan kannalta sota päättyi tappioon ja maan suurvalta-aseman heikentymiseen. Rauhansopimuksessa Ranska ja Englanti puuttuivat Venäjän Suomea koskevaan puolustuspolitiikkaan kieltämällä Ahvenanmaan linnoittamisen. Tappiollisen sodan jälkeen Venäjä koki myös tarpeen tehdä uudistuksia Suomen talouteen ja hallintoon säilyttääkseen luottamuksensa suuriruhtinaskunnassa.

Viaporille Krimin sota merkitsi rakennusten laajan tuhon lisäksi merilinnoituksen arvon alennusta.  Ruotsin aikana linnoitukselle oli varattu suuri rooli, ja vaikka sotatekniset puutteet tulivat ajan myötä ilmi, sen symbolinen arvo säilyi vielä korkeana. Krimin sotaan mennessä Viaporin merkitys venäläisten sotapolitiikassa oli kuitenkin jo huomattavasti laskenut, mutta sodan tullen linnoitus säilytti paikkansa laivastotukikohtana. Sodan jälkeen kuitenkin katsottiin, ettei Viapori ollut enää tehtävänsä tasalla. Viapori annettiin maajoukkojen hallintaan ja se taantui yhdeksi linnoitukseksi muiden joukossa. Tämä vielä korostui, kun Viaporin lähisaaria, ja myöhemmin myös mantereenpuoleista Helsinkiä, alettiin linnoittaa.

Vuodesta 1860 lähtien Viaporin varustusta kohennettiin reilun kolmenkymmenen vuoden ajan. Jatkuvasti kehittyvä aseteknologia vaati puolustuslaitteilta koko ajan enemmän. Rahan puute piti kuitenkin huolen siitä, että Viapori kulki kehityksen perässä. Kun 1880-luvun lopun strategisissa selvityksissä todettiin, ettei Viapori kyennyt suojaamaan laivaväyliä kunnollisesti, merilinnoitukselle katsottiin jäävän oikeastaan enää sen sisäpoliittinen tehtävä pitää huolta venäläisten vallan säilymisestä Helsingissä.

Lähteet:

Eerikäinen, Liisa: Suomenlinna puolustuksen ja linnoitusteorioiden näkökulmasta. Teoksessa Eerikäinen, Liisa (toim.): Viaporista Suomenlinnaksi. Jyväskylä 2006
Gardberg, C.J  & Palsila, Kari: Viapori, Suomenlinna. Keuruu 1998.
Hirn, Marta: Oolannin sota. Porvoo 1956.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 – 2006. Helsinki 2006.
Luntinen, Pertti: Viaporin venäläinen varuskunta. Teoksessa Eerikäinen, Liisa (toim.): Viaporista Suomenlinnaksi. Jyväskylä 2006.
Rannikkotykistön upseeriyhdistys, Silvast, P & Perkki, J & Myllyniemi, U (toim.): Suomenlinna: Sveaborg – Viapori. Helsinki 1968.
Shuster, L: Viaporin satakymmenen vuotta Venäjän palveluksessa. Teoksessa Eerikäinen, Liisa (toim.): Viaporista Suomenlinnaksi. Jyväskylä 2006.
Soikkanen, Timo: Taistelu autonomiasta. Teoksessa Pernaa & Niemi (toim.): Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Helsinki 2005.