Viaporin kapina 1906

Uudelle vuosisadalle tultaessa Viapori oli säästynyt sodilta jo puolen vuosisadan ajan. Viapori oli kokenut Krimin sodassa länsivaltojen hurjan pommituksen vuonna 1855. Seuraavan kerran kun Viaporissa taisteltiin, oli kyseessä Venäjän valtakunnan sisäisten ongelmien purkaukset. Osa Viaporin venäläisen varuskunnan sotilaista nousi kapinaan vuoden 1906 kesällä. 

Tausta

Venäjän keisarivaltaa kohtaan kytenyt tyytymättömyys alkoi purkautua vuoden 1905 alusta lähtien, kun maan tappio Japania vastaan käydyssä sodassa näytti todennäköiseltä. Suuri joukko työläisiä saapui osoittamaan mieltään tammikuun 22. päivä keisarin Talvipalatsin eteen, mutta sotilaat tukahduttivat mielenilmauksen asein. Levottomuudet seurasivat. Maaseudulla puhkesi kapinoita ja lakot levisivät ympäri maata. Pitkin vuotta yltynyt vallankumoushenki huipentui Venäjällä lokakuussa alkaneeseen yleislakkoon, joka sai keisari Nikolai II:n myöntämään kansalaisvapauksia.

Lakko alkoi Suomen puolella hieman jäljessä. Työväenkokous aloitti lokakuun 30. päivä yleislakon, joka levisi lähipäivinä muualle Suomeen. Lakon alkuvaiheessa perustettiin niin sanottu kansalliskaarti, jossa oli sekä työväen että porvarien edustajia, mutta pian yhteinen rintama hajosi. Perustuslailliset puolsivat säätyvaltiopäivien koollekutsumista, kun taas sosialistit kannattivat vallankumouksellista kansalliskokousta, joka säätäisi uuden perustuslain. Suuri osa työväestöstä liitti lakkoon myös sosiaalisia ja taloudellisia tavoitteita. Yhtä mieltä oltiin lopulta kuitenkin siitä, että säätyvalta piti lakkauttaa ja tilalle muodostaa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta. Perustuslailliset saivat tahtonsa läpi ja uudistus vietiin läpi ylimääräisten säätyvaltiopäivien kautta. Suomeen tuli yksikamarinen eduskunta.

Venäjällä keisari lakkautti yksinvaltansa lupaamalla lakiasäätävän duuman, joka kokoontui keväällä 1906. Se kuitenkin hajotettiin jo saman vuoden heinäkuussa, mikä sai Venäjän vallankumoukselliset sosialistit valmistelemaan kapinan, jonka ydinaluetta olisivat Itämerellä sijaitsevat sotilastukikohdat. Suunnitelma koski täten myös Viaporin linnoitusta. Varuskunta oli venäläinen, mutta Viaporin kapinaan oli tarkoitus osallistua myös suomalaisia punakaartilaisia. Lakko oli sekä Venäjällä että Suomessa jättänyt päälle eräänlaisen vallankumousvaihteen ja lakkoilu jatkui myös vuoden 1906 puolella.

Monet suomalaiset radikaalit sosialistit menivät vaatimuksissaan sosiaalidemokraattisen puolueen linjaa pidemmälle, he olivat tyytymättömiä lakon tuloksiin. Eduskuntauudistuksen ja äänioikeuden kaltaisten muodollisten reformien lisäksi pyrittiin sisällöllisiin tavoitteisiin, kuten työnantajien ja työläisten suhteen uudelleenjärjestelyyn. Keisarivallan vastaiset venäläiset vallankumoukselliset saivat tästä syystä apua Suomen punakaartilaisilta.

Viaporin kapina

Punakaartin johtaja Johan Kock oli luvannut osallistua joukkoineen Viaporin ja Helsingin valtaamiseen. Tarkoituksena oli myös julistaa Suomeen yleislakko sekä myöhemmin liittyä Pietarin valtaukseen yhdessä kapinaan nousevien sotilaiden kanssa. Suunnitelma pysyi salassa sosiaalidemokraattien puoluehallinnolta. Sotilaiden oli määrä aloittaa kapina samanaikaisesti kuin Kronstedtin sotilaat aloittaisivat omansa. Ajankohdaksi oli kaavailtu noin elokuun kymmenettä päivää. Viaporissa kapina käynnistyi kuitenkin liian aikaisin, jo heinäkuun 30. päivänä.

Viaporin linnoituksen edustan vesistöä oli alettu miinoittaa heinäkuussa 1906, sillä kapinasuunnitelmasta tihkui tietoa linnoituksen upseeristolle jo hyvissä ajoin ennen itse toteutusta. Saatuaan selville miinoittamisen tarkoituksen, sotilaat kieltäytyivät jatkamasta heille määrättyä tointaan. Kenraali V.A. von Laiming vastasi niskurointiin määräämällä komppanian miehistön pidätettäväksi. Kapinan ainekset olivat koossa, mutta koska muut suunnitelman alaiset sotilastukikohdat eivät olleet vielä valmiita, yritettiin Viaporin kapinallisille saattaa Helsingistä rauhoittelevaa viestiä. Entinen Viaporin tykistön alikapteeni S.A. Zion ilmestyi Kuninkaansaarelle hillitäkseen kapinan liian nopeaa syttymistä. Tositoimet alkoivat kuitenkin jo samana iltana.  

Santahaminan tykkimiehet aloittivat kapinan ja siirtyivät läheiselle Kuninkaansaarelle. Sieltä he antoivat tykinlaukauksella merkin syttyneestä kapinasta, johon joukot Kustaanmiekassa, Vallisaaressa sekä Susisaaressa yhtyivät. Tykkimiehet tekivät hyökkäyksiä Isoon Mustasaareen ja pyrkivät taivuttelemaan jalkaväkeä mukaan kapinaan, mutta sen jäsenet pysyivät lojaaleina hallitusta kohtaan. Varhain seuraavana aamuna eversti A.D. Notara surmattiin ja kenraalimajuri A.P. Agejev vangittiin, kun nämä yrittivät veneellä ohittaa Susisaarta ja Kustaanmiekkaa. Kyseiset saaret olivat tiiviisti kapinallisten hallussa. Sieltä he tulittivat Isoa Mustasaarta, etenkin Viaporin hallintokeskusta, komendantin taloa. Myöhemmin päivällä kapinalliset Kuninkaansaaressa alkoivat pommittamisen. Vallankumoukselliset liput poliittisine iskulauseineen korvasivat keisarikunnan liput kapinallisten valtaamissa saarissa.

Kapinan kolmantena päivänä 1. elokuuta sotilaat saivat avukseen suomalaisia punakaartilaisia. Kapinalliset toimittivat Laimingille jo toisen antautumisvaatimuksensa, mutta kuten edellisenäkin päivänä, vaatimus torjuttiin ja pommitus jatkui. Iltapäivällä kymmenet kapinalliset saivat surmansa Kuninkaansaarella ruutivaraston räjähdyksessä, jonka aiheutti Laimingin joukkojen ampuma tykinlaukaus. Vähän myöhemmin hallituksen joukot saivat avukseen panssarilaivoja, jotka alkoivat kapinallisten yllätykseksi ampua heidän asemiaan. Kapinalliset olivat olettaneet saavansa aluksilta apujoukkoja, mutta tähän oli varauduttu ja miehistö vaihdettu merikadetteihin. Päivän aikana Laimingin joukot onnistuivat kääntämään taistelun kulun. Saman päivän iltana kapinalliset olivat kypsiä antautumaan. Elokuun toisena päivänä jalkaväki oli valmis miehittämään linnoituksen saaret. Keisarikunnan liput palasivat paikalleen ja kapina oli ohi.

Kapinan jälkeen

Venäjän vallankumousliike kukistettiin pian Viaporin kapinan päättymisen jälkeen. Pietarissa ja Moskovassa julistettu yleislakko oli jäänyt hampaattomaksi, eikä vallankumousliike laajentunut suunnitellulla tavalla. Kronstadtissa kapina syttyi hieman myöhemmin kuin Viaporissa ja sekin torjuttiin nopeasti. Viaporin kapina oli alkanut vallankumouksellisten kannalta liian aikaisin, eivätkä tapahtumat sujuneet järjestelmällisesti, mutta vallankumouksen kokonaismenestykseen tämä tuskin vaikutti. Venäjän hallitus oli toipunut Japanin sodan jälkeisestä alennustilastaan ja kykeni jo vuonna 1906 paremmin hallitsemaan maan tilannetta.

Lähteet:
Ailio, Jarmo: Kesken jäänyt vallankumous: Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan1906 (Pro gradu-tutkielma). Helsingin yliopisto 1999.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809 – 2006. Helsinki 2006.
Kalela, Jorma: Miten suomi syntyi? Teoksessa: Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia. Toim. Ville Pernaa & Mari K. Niemi. Helsinki 2005.
Tasihin, Juhani: Viaporin kapina 1906. Helsinki 1984.