Linnoitus I maailmansodassa

Viapori osana Pietarin puolustusta

Viaporin linnoituksessa tapahtui 1900-luvun alkuvuosina vain vähäisiä uudistuksia. Tykkikalusto oli vanhentunut eikä olisi enää pystynyt antamaan riittävää vastusta suurvaltojen laivastoille. Venäjän itämeren puolustustoimet olivat keskittyneet Latvian rannikolla sijaitsevan Liepajan laivastotukikohdan varusteluihin ja Pietarin edustalla sijaitsevan Kronstadtin linnoituksen vahvistamiseen.  

Venäjä kävi sotaa Kaukoidässä Japania vastaan vuosina 1904 – 1905. Hävityn sodan jälkeen Venäläiset joutuivat suunnittelemaan uudelleen pääkaupunkinsa Pietarin puolustuksen. Suomenlahden ja Pohjois-Itämeren rannikot päätettiin linnoittaa ja laivastotukikohta siirtää Tallinnaan. Samalla ryhdyttiin kiireesti rakentamaan uutta laivastoa.

Rannikkolinnoitusten rakentaminen alkoi vuonna 1913. Puolustuksen ytimen muodosti Suomenlahden kapein kohta lähialueineen. Tätä Pietarin puolustuksen pääasemaa kutsuttiin Pietari Suuren merilinnoitukseksi. Suomen tehtävänä oli suojata Pietaria rannikolle tulevilta hyökkäyksiltä.

Uusia puolustuslinjoja                

Sota syttyi alkusyksystä 1914. Tallinnan laivastotukikohdan rakentaminen oli kesken ja laivastoa sijoitettiin Viaporiin. Viaporin puolustus siirtyi noin 3,5 kilometriä etelään vanhasta Vallisaaren ja Santahaminan tasalla kulkeneesta pääpuolustuslinjasta, jota alettiin nyt kutsua toiseksi linjaksi. Uusia pattereita valmistui ensimmäiselle linjalle Miessaareen, Rysäkarille, Katajaluotoon, Harmajalle, Kuivasaareen, Isosaareen ja Itä-Villinkiin. Helsingin edustan merialue miinoitettiin ulkomerelle, noin 15 kilometrin etäisyydelle ensimmäisestä linjasta sijoitetuilla kosketusmiinoilla sekä maayhdysmiinoilla, jotka oli kytketty kaapeleilla saarissa sijainneisiin sähkövoimaloihin.

Saksan laivaston hyökkäystä ei enää odotettu Suomenlahden pohjukkaan, vaan pelättiin että vihollinen nousisi maihin Pohjanlahden rannikolla ja hyökkäisi Suomen kautta Pietariin, joten vuonna 1915 päätettiin linnoittaa koko Etelä-Suomi. Länsirannikon kaupunkien varustamisen lisäksi Suomen poikki rakennettiin kolme puolustuslinjaa.

Viaporin sotasataman puolustukseksi sen ympäristö oli linnoitettu myös maan puolelta. Heti sodan sytyttyä 1914 oli Ruskeasuon, Pasilan, Käpylän, Koskelan ja Herttoniemen alueille ryhdytty rakentamaan kenttälinnoituksia. Saksalaisten hyökkäyksen viipyessä aloitettiin 1915 linnoitustyöt uudella puolustuslinjalla, joka kulki noin 10 kilometrin etäisyydellä Viaporista. Sodan lopussa vuonna 1918 kaupungin ympärillä oli kolme maarintaman puolustuslinjaa, joista uloimmat sijaitsivat Espoon Westendistä, Leppävaaran ja Kaarelan kautta Malmille ja Mellunkylään päättyen Vuosaareen, Porvarinlahden rantaan.

Linnoituslaitteet

Viaporin maarintaman puolustus perustui tykistöön. Tykkipatterit sijaitsivat taustalla ja etulinjaan oli rakennettu taisteluhaudoista, konekivääriasemista, suojista ja piikkilankaesteistä muodostuvien tukikohtien verkosto. Kallioon louhittiin tunnelivarastoja miehistösuojiksi ja varastoiksi. Lisäksi rakennettiin majoitus- ja varikkoalueita sekä mukulakivettyjä yhdysteitä.

Maarintaman tykkien asemat sijoitettiin noin 1 – 2 kilometrin päähän etulinjasta. Patterit rakennettiin usein rinteeseen, jolloin rintasuojan muodosti kallioseinämä tai mäensyrjä.  Etulinjan tukikohtien laidoille rakennettiin sivutulta ampuvia tykkikaponieerejä.

Tukikohtien puolustusasemat oli sijoitettu maastoa hallitsevien kukkuloiden rinteille. Etulinjaan rakennettiin katettuja tähystysasemia sekä avonaisia hevosenkengän muotoisia valonheitinasemia. Kaukotähystystä varten oli tehty puisia tähystystorneja, joiden lisäksi käytettiin myös kaasutäytteisiä tähystyspalloja sekä lentokoneita.

Viaporin meririntaman ensimmäisen linjan tykkipatterit oli valettu betonista. Tykkiasemissa oli ampumatarvikekomerot ensimmäisiä laukauksia varten sekä luukut käsikäyttöisiin ammushisseihin, joilla ammukset nostettiin kellareista tykeille. Ampumatarvikkeiden kuljettamista varten saarten laitureilta rakennettiin kapearaiteiset rautatiet ammusvarastoille ja pattereille.

Yötaisteluita varten saariin asennettiin raskaita valonheittäjiä. Sähkökäyttöisiä maayhdysmiinoja ja valonheittäjiä varten saariin rakennettiin voimakoneasemia massiivisiin betonisuojiin.

Linnoitustyövoima

Viaporin linnoituksen laajentaminen ensimmäisen maailmansodan aikana muodosti valtavan työmaan. Linnoitustöitä tekivät aluksi pelkästään venäläiset sotilaat mutta pian töihin palkattiin myös siviilejä. Pääkaupunkiseudulla arvellaan olleen töissä noin 10.000 suomalaista miestä ja naista. Suomessa vallinneen työvoimapulan takia linnoitustöihin ja valtion metsätyömaille otettiin väkeä myös pakolla. 

Viaporista Suomenlinnaksi

Linnoitustyöt ensin hidastuivat ja loppuivat sitten miltei kokonaan Venäjällä tapahtuneen marraskuun vallankumouksen jälkeen. Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917 ja pian maassa syttyi sisällissota. Saksalaisten saapuessa huhtikuussa 1918 Viaporiin, venäläiset sotilaat olivat jo suurimmaksi osaksi poistuneet Suomesta. Pieni joukko punakaartilaisia puolusti asemia maarintamalla, kun vähäisiä taisteluita käytiin Leppävaarassa, Mäkkylässä ja Ruskeasuolla.

Lyhennetty John Lagerstedtin artikkelista

Lähteet:

Amirhanov, L.I. 1995. Morskaja Kreposti Imperatora Petra Velikogo. Sankt Petersburg: Morskoj regionalnyj tsentr.

Enqvist, O. 1999. Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918 ‑ 1998. Helsinki: Sotamuseo.

Halen, H. 2009. Viaporin tykit 1876–1918. Unholan aitta 30. Helsinki: tekijä.

Laine, S. 1996. Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 1996:3. Helsinki: Helsingin kaupungin rakennusvirasto.

Laine, S. 1998. Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Espoossa. Espoo: Espoon kaupungin tekninen keskus.

Lagerstedt, J. 2009. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalinnoitteet Suomessa – sotilaskäytöstä suojelukohteiksi. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia.

Manninen, M. 2000. Viapori ‑ merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa. Helsinki: Sotamuseo.

Talvio, P. 1982. Viaporin linnoitus ja sen tykistö vuosisadan vaihteesta vallankumoukseen. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 2. Helsinki: Sotahistoriallinen. seura, 155 - 203.