Sodan jälkeiset uudistukset

Viaporin linnoitus oli laajentunut 1850-luvun puolivälissä kuudelta Kruunuvuoren selän edustalla sijaitsevalta saarelta Helsingin rantoja suojaavaksi, 17 kilometriä pitkäksi linnoitetuksi vyöhykkeeksi. Keskuslinnoitukseen kuuluivat Kustaanmiekka, Susisaari, Iso Mustasaari, Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari ja Särkkä. Krimin sodan aikana 1853 - 1856 Viaporin linnoitus oli laajentunut useille saarille niin, että sen läntisin tykkipatteri sijaitsi Karhusaaressa, Lauttasaaren länsipuolella ja itäisin Santahaminassa.

1800-luvun loppupuolella tekniikan nopea kehittyminen aiheutti suuria muutoksia linnoittamiseen. Purjealukset jäivät kokonaan pois käytöstä ja yhä nopeammat, höyrykonevoimalla kulkevat alukset pystyivät liikkumaan kapeissa salmissa, jotka olivat aikaisemmin olleet purjehduskelvottomia. Tykistön tehokkuus, osumatarkkuus ja kantama kehittyivät. Savuttoman ruudin käyttöönotto ja entistä voimakkaampia räjähdysaineita sisältävät ammukset vaativat linnoituslaitteilta aivan uudenlaista kestävyyttä. Sotalaivojen panssarointi kasvoi ja niitä vastaan oli kehitettävä entistä järeämpiä tykkejä, joiden valmistus siirtyi moderneihin terästehtaisiin.

Viaporin linnoituksen ajanmukaistaminen eteni koko vuosisadan lopun mutta se nopeutui niinä aikoina, jolloin Venäjän sisä- tai ulkopoliittinen tilanne kiristyi. Rannikkolinnoitusten tykistön ominaisuudet laahasivat kuitenkin laivatykkien kehityksen jäljessä. Laivaston tykinkantaman pysyessä jatkuvasti pidempänä, linnoitusten puolustamisessa ylivoima pyrittiinkin hakemaan tykkien suurella määrällä ja paremmalla osumatarkkuudella.

Maailmanpolitiikan jännitteet heijastuvat Viaporiin

Ulkopoliittisen tilanteen kiristymisen takia Viaporissa ryhdyttiin kohentamaan linnoituslaitteiden kuntoa vahvistamalla pattereiden rintasuojia ja uusimalla Krimin sodan aikaisia tilapäisiä ruutikellareita. Linnoitussaarten välisten salmien kulkukelpoisuutta rajoitettiin rakentamalla niiden pohjalle uusia upotteita vanhojen 1700-luvulla tehtyjen kiviarkkujen ja Krimin sodan aikana suluksi upotettujen alusten rinnalle. Santahaminaan, Vallisaarelle ja Kuninkaansaarelle rakennettiin redutit eli umpilinnakkeet. Redutin muodosti maasta kasattu ampumavalli, jonka sisäpuolelle puolustajat olisivat ryhmittyneet. Reduttien tarkoituksena oli parantaa saarten sisäistä puolustusta mikäli vihollinen olisi onnistunut nousemaan maihin.

Seuraava konflikti puhkesi 1877, jolloin Venäjä julisti Turkille sodan. Venäjällä pelättiin, että Krimin sodan tapahtumat toistuisivat jälleen Itämerellä. Viaporiin saatiin lisää uusia, takaa ladattavia, rihlattuja terästykkejä, joille piti rakentaa uudet tykkiasemat. Viaporin linnoituksen tykkipattereihin rakennettiin lennätinlinjat ja useisiin saariin asennettiin yösodankäyntiä varten valonheittimiä. Keskuslinnoitusta ympäröivää linnoitusketjua vahvistettiin. Viaporin linnoituksen puolustuksen painopiste oli siirtynyt 1800-luvun loppupuolella Valli- ja Kuninkaansaarille. Tilapäisiksi rakennettuja pattereita vahvistettiin kestolinnoitetuksi.

Linnoituslaitteet

Tykistön ja ampumatarvikkeiden kehittyminen vaikuttivat linnoituslaitteiden rakenteiden muuttumiseen. Linnoituslaitteita alettiin peittää hiekalla ja maalla. Maakerrosten tarkoituksena oli estää ammusten tunkeutuminen muurattuihin rakenteisiin ja pienentää räjähtävien ammusten vaikutusta.

Tykkipatterit rakennettiin 1800-luvun lopulla siten että tykit yleensä erotettiin omiin tykkiasemiin, niiden väliin sijoitettavien sivustasuojaa antavien maavallien eli traverssien avulla. Patterin tykit saattoivat toisinaan olla ainoastaan suoraviivaisen rintasuojamuurin takana, ilman sivustasuojia kuten Lauttasaaren tai Santahaminan itäosan pattereilla. Takaa ladattavien terästykkien ammukset olivat niin painavia, että niiden liikuttamiseen tarvittiin apuvälineitä, nostureita ja ammusvaunuja. 11” kanuunan ammus painoi n. 250 kg. Ampumatarvikevarastot rakennettiin kivistä ja tiilistä muuraamalla.

Brisanttisten, voimakkaasti räjähtävien ammusten käyttöönoton myötä linnoitteita ryhdyttiin vahvistamaan betonilla. Sisäänkäynnit varustettiin jykevillä teräsovilla. 1880-luvun puolivälissä rakennettiin Viaporissa ensimmäiset kallion sisään sijoitetut ampumatarvikevarastot.

Kaaritulta ampuvia tykkejä ei voitu enää kohdistaa maaliin tykin putkea pitkin tähdäten, vaan tulenjohtoa varten oli rakennettava etäisyysmittareille sopivia mittauspisteitä. Etäissyysmittarille tarkoitettu kivinen tai tiilinen pylväs pyrittiin sijoittamaan mahdollisimman korkealle, usein patterin tai ruutivaraston päälle. Sateen suojaksi mittauspaviljongit katettiin aaltopeltisellä katoksella.

Suurikokoisten tykkien siirtämiseen tarvittiin saarilla hyväkuntoisia teitä sekä riittävän jykevät laiturit, jotka oli varustettu nostureilla. Linnoituksen saarilla sijaitsi myös erilaisia tykistön ampumatarvikevarikkoja sekä ammustehtaita. Vasikkasaarella oli Viaporin ase- ja polttoainevarastot ja Lonnalla miinavarasto. Melkin saarelle louhittiin 1893 kallion sisään suojatilat 300:lle jalkaväen sotilaalle sekä toinen tunneli kenttätykkejä ja ruudin varastointia varten, joka kuitenkin muutettiin myöhemmin miinavarastoksi.

Muutosten aikaa

1800-luvun loppupuoli oli Viaporin linnoituksen kehittämisen kannalta suurten muutosten aikaa. Muutokset vaikuttivat voimakkaasti Helsingin merellisen edustan maisemaan. Nykyisen maiseman peruselementit syntyivät 1880- ja 1890-luvuilla, jolloin Susisaaren, Kustaanmiekan ja Vallisaaren rantavallit saivat asun, jonka näkee nykyään vaikka ruotsinlaivan kannelta laivan saapuessa Kustaanmiekan salmeen.

Suomenlinnassa on säilynyt ainutlaatuinen kulttuuriperintö, jonka muodostaa 1700-luvun bastionilinnoitusten ohella 1800-luvun lopun rannikkotykkipatterit, ruutikellareineen, varastoineen ja kasarmeineen. Harakan saarella voi luontokohteiden ohella tutustua saaren linnoitteisiin, joiden ulkoasu on myös peräisin 1800-luvun lopusta. Valli- ja Kuninkaansaari ovat siirtymässä pois puolustusvoimien käytöstä. Näillä saarilla oleva, viime vuosikymmeninä lähes koskemattomana säilyneen, rakennushistoriallisesti ainutlaatuisen kulttuuriperinnön pelastaminen tulee olemaan lähivuosina haasteellinen tehtävä.

Lyhennetty John Lagerstedtin artikkelista

Lähteet:

Elomaa, V., Tommila, P. & Hult, H. 2005. Krenatööreistä Rämäpäihin: Lauttasaaren linnoittamisen vaiheet Krimin sodasta toiseen maailmansotaan. Helsinki: Lauttasaari-Seura.

Enqvist, O. 1999. Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918 ‑ 1998. Helsinki: Sotamuseo.

Halen, H. 2009. Viaporin tykit 1876–1918. Unholan aitta 30. Helsinki: tekijä.

Lagerstedt, J. 2003. Vallisaaren kasemattipatterit. Proseminaarityö. Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, taidehistoria.

Manninen, M. 2000. Viapori ‑ merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa. Helsinki: Sotamuseo.

Nieminen, M. 2008. Santahamina: Viaporin linnoituksen itäinen lukko. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos.

Suomenlinnan rakennusten historia. 1997. Museoviraston rakennushistoria osaston julkaisuja 17. Helsinki: Museovirasto, Suomenlinnan hoitokunta.

Talvio, P. 1978. Viaporin linnoitus ja sen tykistö vuosina 1808-1855. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo, vuosikirja X. Helsinki: Sotahistoriallinen seura, 99 - 138.

Talvio, P. 1980. Viaporin linnoitus ja sen tykistö Krimin sodasta vuosisadan vaihteeseen. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 1. Helsinki: Sotahistoriallinen seura, 128 - 177.

Tasihin, J. 1983. Viaporin kapina 1906. Helsinki: Museoviraston rakennushistorian osasto.