Tykistö venäläisellä kaudella 

Venäjän tykistössä oli 1800-luvun puolivälissä käytössä erilaisia tykkimalleja, jotka erosivat toisistaan tykin putken halkaisijan suhteessa putken pituuteen. Ominaisuudet ja käyttötarkoitus erosivat muun muassa sen perusteella kuinka pitkä tykin putki oli.

Viaporissa käytettiin Krimin sodan aikana sileäputkisia ja suusta ladattavia tykkejä, joiden suuntaaminen tapahtui tähtäämällä tykin takaa. Suusta ladattavien tykkien kantama arvioitiin usein liian optimistisesti ja kantama vaihteli johtuen käytettävän ruutilatauksen koosta ja ruudin kunnosta. Sileäputkisten tykkien osumatarkkuus oli huono ja heikkeni jyrkästi ampumaetäisyyden kasvaessa.

Viaporissa käytetyt tykkimallit

Lähes kaikille Viaporin varustuksille oli ennen Krimin sotaa sijoitettu pitkäputkisia kanuunoita. Kanuunahaupitsit olivat kanuunoita lyhytputkisempia tykkejä, jotka oli kehitetty aikanaan kenttätykistöä varten ja lyhyemmällä putkella pyrittiin keventämään aseen kokonaispainoa.      

Pommikanuunat olivat Krimin sodan aikana nykyaikaisimpia venäläisiä tykkejä. Niiden putkipituus oli vielä lyhyempi kuin kanuunahaupitseilla. Vuonna 1838 suunniteltu pommikanuuna oli ensimmäinen erityisesti rannikkotykistöä varten suunniteltu malli. Sen ammukset oli tehty karkaistusta teräksestä, jotka olivat huomattavasti läpäisykyisempiä kuin vanhemmat ammukset.                

Karronadit olivat puolestaan kevyitä laivatykkejä, joita käytettiin myös linnoituksissa. Lyhytputkinen tykki nostettiin lataamisvaiheessa pystyasentoon, mikä helpotti lataamista ja kasvatti tulinopeutta. Karronadeilla ammuttiin varsinkin lähietäisyyksillä olevia maaleja. Mörssärit olivat hyvin lyhytputkisia tykkejä, joiden putki oli lähes pystyasennossa.

Ammukset

Linnoitustykistön ammukset olivat umpinaisia rautakuulia, joita voitiin tarvittaessa kuumentaa hehkuviksi. Lisäksi ammuksina käytettiin räjähtäviä kranaatteja ja pommeja, sekä erityisiä palopommeja. Tykeillä voitiin ampua myös kartessilaukauksia. Kartessi oli lieriömäinen astia, joka oli täytetty pienillä rautakuulilla tai rautaromulla. Ammus hajosi lähdettyään putkesta ja kuulat tai metallinkappaleet sinkoutuivat laajalle alueelle.

Tykin panoksissa käytettiin mustaa ruutia. Se paloi epäpuhtaasti ja laukaisun jälkeen palamisjätteet oli poistettava tykin putkesta. Tämä hidasti tykkien tulinopeutta. Lisäksi putket kuumenivat taistelun kestäessä ja ammunnassa oli pidettävä taukoja.      

Tykistön muutokset

Vanhojen suusta ladattavien tykkien sisäpintaan oli 1860-luvulle tultaessa alettu tehdä spiraalinmuotoisia uria eli rihloja, jotka saivat ammuksen pyörivään liikkeeseen ja paransivat osumatarkkuutta.

Vuonna 1867 Venäjän rannikkotykistöön tuli uusi tykkimallisarja, jossa ammuksen ja ruutipanoksen lataus tapahtui tykin takaosasta. Tämä nopeutti tykin lataamista ja laukaisemista. Uusien tykkien ongelmana oli niiden metallin pehmeys. Valtakunnasta puuttui tykkeihin käytettävän hienoteräksen valmistamiseen tarvittavaa tietotaitoa. Kymmenen vuoden kuluttua tykeistä oli kehitetty uudet mallit, joissa voitiin käyttää tehokkaampaa savutonta ruutia. Uudet putket kestivät vanhoja huomattavasti suuremman määrän laukauksia.

Viaporiin saatiin 1900-luvun alkupuolella vähitellen aikansa moderneinta tykkikalustoa. Nopeiden torpedoveneiden hyökkäysten torjumiseksi sijoitettiin tärkeiden salmien rannoille nopeasti ampuvia merikanuunoita.

Venäläiset tykkitehtaat alkoivat vuonna 1895 valmistaa ranskalaista Canet-tykistöjärjestelmään kuuluvaa rannikkotykkiä. Viaporin linnoituksen neljä ensimmäistä kuuden tuuman Canet-kanuunaa sijoitettiin Santahaminan itäosaan vuonna 1910. Vallisaareen alettiin rakentaa patteria samanlaisille tykeille, mutta niitä ei ehditty asentaa paikoilleen ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

Viaporin tykistö ensimmäisessä maailmansodassa

Viaporin linnoituksen ulkosaarille oli ensimmäisen maailmansodan aikana sijoitettu uusia rannikkokanuunoita, jotka olivat kuitenkin hitaita. Edellä mainittuja Canet-tykkejä oli sekä maa- että meririntaman käytössä.

Sodan aikana poistettiin käytöstä meririntaman toisen linjan saarilla olleet patterit, joiden aseistuksena oli 1870-luvulta peräisin olevia tykkejä. Tykkikalusto siirrettiin maarintamalle, jossa sille katsottiin vielä olevan käyttöä. 

Merialueen salmia puolustettiin torpedoveneiden tekemiä hyökkäyksiä vastaan pikakanuunoilla. Samoja tykkejä, sekä vanhempia kaponieeritykkejä käytettiin myös maarintaman etulinjan tukikohtien laidoille rakennetuissa kaponieeriasemissa. Maarintamalla oli lisäksi käytössä kirjava joukko erilaisia kenttätykkimalleja, joista useat olivat peräsin 1800-luvun loppupuolelta. Kanuuna vuodelta 1902 oli modernein kenttätykkimalli. 

Lyhennetty John Lagerstedtin artikkelista.

Lähteet:

Enqvist, O. 1999. Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918 ‑ 1998. Helsinki: Sotamuseo.

Halen, H. 2009. Viaporin tykit 1876–1918. Unholan aitta 30. Helsinki: tekijä.

Paulaharju, J. 1992. Vanhat tykit, Rautaruukusta Helvigiin. Helsinki: Sotamuseo.

Talvio, P. 1978. Viaporin linnoitus ja sen tykistö vuosina 1808-1855. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo, vuosikirja X. Helsinki: Sotahistoriallinen seura, 99 - 138.

Talvio, P. 1980. Viaporin linnoitus ja sen tykistö Krimin sodasta vuosisadan vaihteeseen. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 1. Helsinki: Sotahistoriallinen seura, 128 - 177.

Talvio, P. 1982. Viaporin linnoitus ja sen tykistö vuosisadan vaihteesta vallankumoukseen. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 2. Helsinki: Sotahistoriallinen. seura, 155 - 203.