Viapori bastionilinnoituksena

Suomenlinnassa käytetyn linnoitusjärjestelmän kehittäminen

Linnoitustaidolla oli sodankäynnissä erityinen merkitys, kun aseiden tuhovoima oli vielä suhteellisen vaatimaton. Italiassa syntyi 1500-luvun puolivälissä uusi linnoitustekniikka, niin sanottu yksinkertainen bastionirintama. Se käsitti varsinaisen muurin, jonka edessä oli kaivanto. Puolustuksen vahventamiseksi sijoitettiin ensisijaisesti muurin kulmiin pieniä viisikulmaisia bastioneja tykin kantaman päähän toisistaan sivustatulta antamaan.

Tästä kehittyi vähitellen uus­ita­li­alainen linnoitusjärjestelmä. Sen huomattavia saavutuksia olivat katvetien ja linnoituksen puo­lustuslinjan ulkopuolelle rakennettujen ulkovarustusten, raveliinien, luominen. Lisäksi aloitettiin suurempien bastionien rakentaminen noin kiväärin kantaman päähän toi­sis­taan ja kurtiinin, bastionien välisen muurin, eteen kaivantoon rakennettiin etuvalli tai -muuri.  

Uuden ajan tunnetuin linnoitusten rakentaja oli Sebastien Le Prestre de Vauban. Ruotsalainen linnoitustaito seurasi kiinteästi ulkomaalaisia esikuvia ja monesti pää­dyttiin noudattamaan Vaubanin tapaan kulloinkin paikallisiin olosuhteisiin sovel­tuvaa itsenäistä järjestelmää. Linnoitukset jaettiin Suomenlinnan rakentamisen aikoihin säännöllisiin ja epäsäännöllisiin. Säännöllisessä linnoituksessa kulmat, sivut ja bastionit sekä yleensä kaikki linnoituksen varustukset olivat samanlaisia. Epäsäännöllisessä linnoituksessa ne olivat taas erisuuruisia ja -muotoisia kuten Suomenlinnassa.

Linnoituksen tehtävä ja suunnitelma

Augustin Ehrensvärdin Viaporissa soveltama bastionijärjestelmä sisälsi heikkouksia ja puutteita: pieni koko, pom­minkestävien tyk­kikasemattien vähäisyys, useiden tykkiaukkojen mataluus ja ennen kaikkea riittävän rynnäkkörauhan puuttuminen, mikä johtui heikosta sivustatulimah­dolli­suudesta.

Vuoden 1747 Viaporin suunnitelman mukaan bastionit ja linnoitusrakenteet piti kustannussyistä sijoittaa kallioiden ja mäkien mukaan niin, että useimmat niistä ja usein suurin osa linnoitteista louhittaisiin kal­lioon. Kalliota louhittiin enemmän kuin oli suunniteltu, mutta louhitulla kivellä oli myös otaksuttua suurempi kysyntä maantäytteenä mm. kaleeritelakan ra­kentamisessa. 

Suunnitelmassa oli myös esitetty linnoitusrakenteille vaatimukset kos­kien kestävyyttä, sijoitusta ja rakentamista. Vähemmän tärkeät, merenkulullisesti huonot sisääntuloväylät Kruunuvuoren selälle oli suojattava upo­tuk­silla, kun taas tärkeitä sisääntuloväyliä piti hallita linnoituksen tulella.

Vain muutama vuosi linnoitustöiden aloittamisesta suunnitelmia jouduttiin merkittävästi muuttamaan. Raha- ja työvoimapulan takia mantereella sijaitsevien kohteiden ja Viaporia ympäröivien saarien linnoittamisesta jouduttiin luopumaan. Ainoastaan Valli­saaren ryhdyttiin rakentamaan vähäisiä linnoituslaitteita vuonna 1756, mutta nekin jäivät puolitiehen.

Lopullisen suunnitelman mukaan linnoitus jakaantui kahteen osaan, nimittäin varsinaiseen pää­linnoitukseen, jonka piiriin kuuluivat Susisaari ja Iso-Mustasaari, sekä sitä ympäröi­viin ulkolinnoituksiin, jotka olivat Kustaanmiekka, Länsi-Mustasaari, Pikku-Mustasaari, Särkkä ja Val­lisaaren vahvistettu raveliini. Ulkolinnoitusten tehtävänä oli sotalaivaston ja armeijan laivaston toiminnalle tärkeiden Kustaanmiekan ja Särkän salmien sulkeminen ja päälinnoituksen suojaaminen.

Päälinnoituksen tärkein tehtävä oli suojata armeijan laivaston Suomen eskaa­deria. Syksyllä purjehduskauden päätyttyä eskaaderi riisuttiin ja keväällä va­rustettiin Susisaaren ja Ison Mustasaaren välisessä Eskaaderisatamassa ja Kaleeritelakalla. Päälinnoituksesta erottui vielä sisälinna, jonka muo­dostivat bastionit Palmstjerna, Ekeblad, Seth, Hjärne, Hamiltonin kavaljeeri, Fersenin tenalji ja Höp­kenin bastioni. Sisälinnaa joka puolelta ympäröivä toinen puolustusvyöhyke, ulkolinna, kä­sitti kymmenen ympäröivää bastionia sekä muita linnoituslaitteita.

Viaporin bastionirintamien edestä pääosin puuttuivat kaivannot, katvetiet, liuskat ja esteet sekä raveliinit tai tenaljit kurtiinien edessä. Merilinnoituksissa, noudat­ettiin­ noihin aikoihin menetelmää, jossa loivan liuskan, esteiden ja katvetien asemesta raken­nettiin rantaa seuraavia jyrkkiä, usein kivilaatoilla katettuja valleja tai muureja.  

Viaporin rakentaminen

Susisaarella ryhdyttiin linnoitustöihin vuonna 1749, jolloin alkoi Palmstjernan bas­tio­nien rakentaminen, koska sieltä voitiin ampua suurta Susiluodon ja Vallisaaren välistä sisääntuloväylää. Vuonna 1750 Fredrik I hyväksyi Susisaaren lopullisen linnoi­tus­suunnitelman.

Päälinnoitukseen kuuluvalle Isolle Mustasaarelle ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan linnoitustöille välttämättömiä majoitus- ja varastorakennuksia ja seuraavana vuonna saaren etelärannalla Vallisaarta vastaan sijaitsevia rantavarustuksia.  Vuonna 1750 Fredrik I hyväk­syi tämän saaren linnoitussuunnitelman.

Susiluodolle, joka vuonna 1749 nimettiin Kustaanmiekaksi, tuli vahvin ulkolinnake. Linnoituksen päävarustuksen muodosti saaren kor­keimmalle kohdalle epäsäännöllisen nelikulmion muotoon rakennettu sisälinna, joka käsitti neljä bastionirintamaa.

Länsi-Mustasaaressa työt alkoivat vuonna 1749 pitkän bastionirintaman rakentamisella. Varustuksen sisäpuolelle rakennettiin upseeritalo, kasarmi ja sairaala. Lisäksi saarelle tuli muun muassa varastorakennus ja leipomo.

Pikku-Mustasaaressa rakentaminen alkoi vuonna 1751. Valmiiksi rakennettuina saaren linnoituslaitteet muodostivat suljetun, itsenäisesti toimivan varustuksen. Lisäksi pienelle Särkän saarelle rakennettiin linnoitusta, jonka tehtävänä oli puolustaa sen sivuitse Kruunuvuorenselälle johtavia salmia sekä torjua Helsinginniemestä Viaporiin kohdistetut hyökkäykset. 

Lyhennetty Ove Enqvistin artikkelista.

Lähteet:

Aaltonen, Reino: Tutkielma Suomenlinnan linnoitusjärjestelmästä, teoksesta Suomenlinnan 1748-1948, Rannikkotykistön Upseeriyhdistys, Helsinki 1948.

Nikula, Oscar: Augustin Ehrensvärd, Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1960.