Viaporista Suomenlinnaksi

Merilinnoitus on aina ollut pienen yhteisön asuinpaikka. Asukkaiden määrä on eri aikakausina vaihdellut varuskunnan koon mukaan. Varuskuntayhteisössä on eletty vilkasta seura- ja kulttuurielämää. Matkailupalveluiden kehittyminen alkoi 1960-luvulla ja pian perinteinen varuskuntasaari alettiin mieltää myös matkailukohteeksi.

Ruotsalaisella kaudella kärsittiin asuntopulasta

Viaporin linnoituksen rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1748 ja tästä alkaen linnoitussaarilla oli käynnissä valtava rakennustyömaa. Uudessa linnoituksessa kärsittiin jatkuvasta asuntopulasta. Augustin Ehrensvärdin rakennussuunnitelmaan kuului kurtiinitalojen rakentaminen – nämä rakennukset olivat sekä asuin- että hyötykäytössä. Viaporiin rakennettiin myös puutaloja. Ruotsalaisella kaudella Viapori oli kulttuurikeskus, jossa upseerit elivät vilkasta seuraelämää. Vuonna 1800 Viaporissa vieraillut Daniel Clarke kuvaili innostuneesti tätä seurapiiriä: ”Viaporin upseerit asuvat varsin mukavasti ja kaikki ovat tuoneet perheensä mukanaan. Linnoituksen seuraelämä on vilkasta. Tanssiaisissa ja kutsuilla nähdään yli neljäkymmentäkin naista, ja monet heistä ovat todellisia kaunottaria”.

Sotilaat asuivat kuitenkin varsin ahtaasti ja arki linnoitustöissä oli ankeaa. Viaporin väestömäärä oli korkeimmillaan 1700-luvulla. Linnoituksen rakennustyöt olivat käynnissä ja linnoituksessa asui noin 6000 henkeä. Suurin osa asukkaista oli linnoituksessa rakennuksilla työskennelleitä sotilaita ja siviiliväestön osuus oli pieni. Erityisesti talvikaudella elämä hyisessä linnoituksessa oli karua. Talvella 1781 paikallismajuri Abraham de Frese raportoi siitä kuinka kaksi tai kolme sutta uhkaili hänen lemmikkikarhujaan ja suuri osa linnoituksen kissoista ja koirista päätyi susien suuhun.

Linnoituksessa toimi Augustin Ehrensvärdin toimesta erityinen lasten koulu. 1760-luvulla Viaporiin perustettiin laivapoikakoulu jossa opiskeli pääosin suomalaisten sotilaiden lapsia.

Venäläisellä kaudella linnoitukseen valmistui uusia kasarmeja ja kirkko

Venäläisellä kaudella Viaporissa toimi venäläinen varuskunta, joka suojeli Helsinkiä – Suomen uutta pääkaupunkia. 1800-luvun alussa linnoituksen väkiluku oli suurempi kuin Helsingissä.  Venäläisellä kaudella Viaporiin rakennettiin uusia kasarmeja, sairaala sekä kirkko. Vakituisen väestön määrä oli alhaisimmillaan alle tuhat henkeä, mutta heidän lisäkseen linnoituksessa oli yöväestöä – eli vankeja ja sotilaita - yli 3000 henkeä. Venäläisellä kaudella Viaporissa toimi ortodoksinen ja luterilainen seurakunta. Venäläisessä sotaväessä palveli myös Puolan katolisia, juutalaisia sotilaita ja muutamia muslimeja, joten 1800-luvun varuskuntayhteisö oli monimuotoinen.

1800-luvun Viaporissa oli kymmenittäin pieniä puurakennuksia ja puutarhoja. Linnoituksessa tehtiin mittavia rakennustöitä kun suuret kasarmirakennukset valmistuivat Isolle-Mustasaarelle. Ortodoksikirkko valmistui vuonna 1854. Rantakasarmi valmistui vuosina 1868-70 ja siitä tuli uusi komea pääsisäänkäynti linnoitukseen.

Venäläinen lehtimies Faddei Bulgarin vieraili linnoituksessa vuonna 1840. Jyhkeä linnoitus, kivimassat, puutarhat ja pienet talot tekivät häneen suuren vaikutuksen. ”Katselin Viaporia yksinomaan runollisesta näkökulmasta. Jotta muuten ymmärtäisi täysin Viaporin linnoituksen rakenteen, ei riitä, että vilkaisee vain itse varustuksia. Linnoitusta pitäisi tutkia ja siellä olisi asuttava kauan, mutta siihen en tunne pienintäkään vetoa”, Bulgarin kirjoittaa. Hän ihasteli linnoituksen rakennustöitä ja vesialtaita. Vierailu insinöörikapteeni Nybäckin luona herätti hänessä ihastusta. ”Kunnianarvoisan N.I. Nybäckin asunto on aivan ihmeellisellä paikalla! Se on pieni puutalo meren rannalla. Ikkunoiden alla, muutaman askeleen päässä, on pieni kasvimaa kalliolla, jota vastaan aallot lyövät. Myrskyllä roiskeet varmasti lentävät talon ikkunoihin asti. Ikkunoista merelle ja saarille avautuva näkymä on vertaansa vailla”. (Faddei Bulgarin: Sotilaan sydän. 191-197. SKS1996)

Itsenäistymisen jälkeen linnoituksessa eli suomalainen varuskuntayhteisö

Venäläinen varuskunta poistui Viaporista Suomen itsenäistyttyä. 1900-luvulla Suomenlinnan väestön määrä oli korkeimmillaan vuosina 1918–1920, sillä linnoituksessa oli sotavankileiri. Helsingissä oli myös ankara asuntopula, joten 1920-luvulla Suomenlinnassa asui väkeä Kustaanmiekalle perustetuissa hätäasunnoissa. Linnoitus oli sotilasaluetta, tuli asukkailla aina olla käytössään komendantin toimiston myöntämä kulkulupa. Asuinrakennusten heikko kunto ja edellä mainitut hankaluudet liikkumisessa aiheuttivat tyytymättömyyttä asukkaissa.

Erilaisia kauppaliikkeitä, koulu ja lastentarha olivat toimineet linnoituksessa jo 1800-luvulla. Saaren peruspalvelut syntyivät itsenäistymisen jälkeen. Kansakoulu perustettiin Suomenlinnaan vuonna 1921 ja lastentarha aloitti toimintansa 1924.

Sotavuosien jälkeen linnoituksen rakennusten kunto oli huono ja puolustushallinnon tavoitteena oli luopua huonokuntoisista kiinteistöistä. Akateeminen-lehti kuvaili asumista Suomenlinnassa vuonna 1964 näin: ”Puolet asunnoista on vailla kaikkia mukavuuksia. Vesijohtoa ei ole, viemäreitä ei ole, keskuslämmitystä ei ole. Käymälä voi sijaita 200 metrin päässä asunnosta, puuvaja toisella suunnalla samoin 200 metrin päässä. Suomenlinnassa asutaan jopa Ehrensvärdin aikaisissa kivimuureissa, joita pitää kesälläkin lämmittää päivittäin kosteuden vuoksi. Vesi tuodaan hevosella ja kantamalla.” (Akateeminen 29.4.1964) Näistä puutteista huolimatta asukkaille oli tärkeää saada asua linnoituksen rauhassa ja lähellä luontoa.

Laivateollisuus oli tärkeä osa sotakorvausten maksamista, joten työpaikat lisääntyivät Suomenlinnassa toimineella Valmetin telakalla. Telakan työntekijöille kunnostettiin asuntoja Länsi-Mustasaaren asuinrakennuksiin. Siviiliväestön määrä oli korkeimmillaan vuonna 1952, jolloin Suomenlinnassa asui 1649 asukasta.

Väestömäärä on laskenut noista ajoista alle tuhanteen asukkaaseen. Varusmiesten määrä Suomenlinnassa on vaihdellut eri aikoina, nykyään saaressa toimii Merisotakoulu jossa opiskelee vuosittain noin 250 sotilasta.

Passipakko poistui vuonna 1948, jonka jälkeen saareen tulijoilta perittiin muutaman vuoden ajan pääsymaksua. Matkailijoiden kiinnostus linnoitusta kohtaan heräsi, ja uuden Suomenlinna-lautan aloitettua liikennöimisen vuonna 1952 linnoitus alkoi kehittyä matkailukohteena.

Kirjallisuutta:

Bulgarin, Faddei: Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. SKS 1996.

Enqvist, Ove; Härö, Mikko: Varuskunnasta maailmanperinnöksi, Suomenlinnan itsenäisyysajan vaiheet. Suomenlinnaseura ry 1998.

Haila Sirpa: Viaporin asuinoloista venäläisajalla. Teoksessa Eerikäinen, Liisa et al: Viaporista Suomenlinnaksi. Multikustannus Oy 2006.

Hämäläinen, Pirjo: "Viaporissa eletään aika upeasti." Ruotsalaiskauden tapoja ja kulttuuria. Teoksessa Eerikäinen, Liisa et al: Viaporista Suomenlinnaksi. Multikustannus Oy 2006.

Rantala, Kimmo: Asumisen ulottuvuudet Suomenlinnassa. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2003.