Viaporin kapina

Uudelle vuosisadalle tultaessa Viapori oli säästynyt sodilta jo puolen vuosisadan ajan Krimin sodan pommituksista vuonna 1855 saakka.

Seuraavan kerran Viaporissa taisteltiin Venäjän valtakunnan sisäisten ongelmien purkauksena, kun osa Viaporin venäläisen varuskunnan sotilaista nousi kapinaan vuoden 1906 kesällä.

Kapinan taustaa

Venäjällä tyytymättömyys keisarivaltaa kohtaan alkoi purkautua vuoden 1905 alussa. Yleislakko alkoi Venäjällä lokakuussa ja kuun lopussa myös Suomen puolella. Lakkoilu jatkui myös vuoden 1906 puolella.

Lopulta vallankumoukselliset sosialistit valmistelivat kapinan, jonka ydinaluetta olisivat Itämerellä sijaitsevat sotilastukikohdat. Suunnitelma koski täten myös Viaporin linnoitusta; varuskunta oli venäläinen, mutta Viaporin kapinaan oli tarkoitus osallistua myös suomalaisia punakaartilaisia.

Kapina alkaa

Keisarivallan vastaiset venäläiset vallankumoukselliset saivat apua Suomen punakaartilaisilta. Sotilaiden oli määrä aloittaa kapina samanaikaisesti kuin venäläisen linnoituksen, Kronstedtin sotilaat aloittaisivat omansa. Ajankohdaksi oli kaavailtu noin elokuun kymmenettä päivää. Muut suunnitelman alaiset sotilastukikohdat eivät olleet vielä valmiita, ja Viaporin kapinallisille yritettiin saattaa Helsingistä rauhoittelevaa viestiä. Viaporissa kapina käynnistyi kuitenkin liian aikaisin, jo heinäkuun 30. päivänä.

Santahaminan tykkimiehet aloittivat kapinan ja siirtyivät läheiselle Kuninkaansaarelle. Sieltä he antoivat tykinlaukauksella merkin syttyneestä kapinasta, johon joukot Kustaanmiekassa, Vallisaaressa sekä Susisaaressa yhtyivät. Tykkimiehet tekivät hyökkäyksiä Isoon Mustasaareen ja pyrkivät taivuttelemaan jalkaväkeä mukaan kapinaan, mutta sen jäsenet pysyivät lojaaleina hallitusta kohtaan.

Varhain seuraavana aamuna eversti A.D. Notara surmattiin ja kenraalimajuri A.P. Agejev vangittiin, kun nämä yrittivät veneellä ohittaa Susisaarta ja Kustaanmiekkaa. Kyseiset saaret olivat tiiviisti kapinallisten hallussa. Sieltä he tulittivat Isoa Mustasaarta, etenkin Viaporin hallintokeskusta, komendantin taloa. Myöhemmin päivällä kapinalliset Kuninkaansaaressa alkoivat pommittamisen. Vallankumoukselliset liput poliittisine iskulauseineen korvasivat keisarikunnan liput kapinallisten valtaamissa saarissa.

Punakaarti avuksi

Kapinan kolmantena päivänä 1. elokuuta sotilaat saivat avukseen suomalaisia punakaartilaisia. Kapinalliset toimittivat jo toisen antautumisvaatimuksensa, mutta kuten edellisenäkin päivänä, vaatimus torjuttiin ja pommitus jatkui.

Iltapäivällä kymmenet kapinalliset saivat surmansa Kuninkaansaarella ruutivaraston räjähdyksessä, jonka aiheutti Venäjän joukkojen ampuma tykinlaukaus. Vähän myöhemmin hallituksen joukot saivat avukseen panssarilaivoja, jotka alkoivat kapinallisten yllätykseksi ampua heidän asemiaan. Kapinalliset olivat olettaneet saavansa aluksilta apujoukkoja, mutta tähän oli varauduttu ja miehistö vaihdettu merikadetteihin.

Päivän aikana Venäjän joukot onnistuivat kääntämään taistelun kulun. Saman päivän iltana kapinalliset olivat kypsiä antautumaan. Elokuun 2. päivänä jalkaväki oli valmis miehittämään linnoituksen saaret. Keisarikunnan liput palasivat paikalleen, ja kapina oli ohi.

Kapinan jälkeen

Venäjän vallankumousliike kukistettiin pian Viaporin kapinan päättymisen jälkeen. Pietarissa ja Moskovassa julistettu yleislakko oli jäänyt hampaattomaksi, eikä vallankumousliike laajentunut suunnitellulla tavalla. Kronstadtissa kapina syttyi hieman myöhemmin kuin Viaporissa ja sekin torjuttiin nopeasti.

Viaporin kapina oli alkanut vallankumouksellisten kannalta liian aikaisin, eivätkä tapahtumat sujuneet järjestelmällisesti, mutta vallankumouksen kokonaismenestykseen tämä tuskin vaikutti. Venäjän hallitus oli toipunut Japanin sodan jälkeisestä alennustilastaan ja kykeni jo vuonna 1906 paremmin hallitsemaan maan tilannetta.