25.5.2018

Iina Johansson: Maiseman asukkaat

Minulta joskus kysytään, mikä on mielestäni kauneinta Suomenlinnan maisemassa. On haastavaa antaa yhtä vastausta, jokainen vuodenaika kun maustaa maisemaa eri vivahteisiin, nostaa näkyviin kiehtovia piirteitä ja tuntuja, jotka vuodenkierron edetessä sitten uudelleen unohtuvat. Esimerkiksi talviset näkymät piirtyvät mieleeni graafisina, vähäisinä väritykseltään.

Pakkashuurteen puraisemat, talvitaivaan kalpeaan valoon kurkottavat oksistot ovat karuudessaan ylväitä. Keväällä parasta on aika ennen lehtien puhkeamista, kun vihreä on vasta aavistus, lupaus uudesta alusta. Kesäillan alhaalta lankeavan valon ja pitkien varjojen kirjomaa syvien sävyjen väripalettia muistan kaivanneeni, kun sen jälleen kohtaan. Heinäkuisen auringon paahtaman rantakallion kolosta varpaita kutittavan hiirenhännän (Myosurus minimus) tuntu on hauska, tanakasti täynnä kesää. Marraskuu taas nielaisee kaiken elävän johonkin syvälle, märkään ja pimeään. Silloin tuuleen voi nojata ja syysmyrsky osoittaa ihmiskunnalle kaapin paikan, muistuttaa mittasuhteista.

Säällä on vahva vaikutus, erityisesti sateilla. Syksyn vihmova vedentulo tekee maisemasta rumankauniin, talvipyry verhoaa ja hiljentää sen. Kevätkuuroissa kohisee kasvun voima ja kesän lempeä tihku ikään kuin pehmentää ääriviivat. Maisema ja siinä tapahtuva täytyy nähdä, kokea ja aistia kohta kohdalta, kuukausi kuukaudelta.

Ehdottomaan eliittiin maiseman kauneus- ja ihanuusasteikollani sijoittuvat kuitenkin sen vihreät asukkaat, alkuperäislajeista kulttuuriseuralaisiin, muinaistulokkaista rohtokasveihin, pikkuruisista kevätkukkijoista puuvanhuksiin.

Kevätkukkijoita

Kevätkynsimö

Kevätkynsimö
1910- ja 1920-luvuilla, oletettavasti Sakari Topeliuksen tekstien innoittamana, valitsi moni suomalainen äiti ja isä tyttövauvalleen nimen Verna. Nimi on feminiinimuoto latinan sanasta vernus, ’keväinen’. Kasvikunnan Vernojen kuningatar, itseoikeutettu Neiti Kevät, on kevätkynsimö, Erophila verna, jonka sukunimi Erophila viittaa sekin kevääseen. Tämä ’keväinen kevään rakastaja’ edustaa todellista yhteisöllisyyttä: vaikka on yksittäisenä vaaksaa vähempi varreltaan ja lehtiruusukekin hädin tuskin euron kolikon kokoinen, valkaistuu harmaa maa satojen, jopa tuhansien yksilöiden kukinnan joukkovoimalla niin tehokkaasti, ettei vuodenajan vaihtumisesta enää ole epäselvyyttä. Joukkovoima rytmittää myös tämän komppanian kukintaa kukkanuppujen auetessa aamulla ja sulkeutuessa iltapäivällä, aina yhtä aikaa, kellontarkasti. Ihanan Vernan elämänkaari on kovin kiihkeä, mutta ah, niin armottoman lyhyt. Kukinta käynnistyy vappumarssin tahdissa ja Suvivirsi saattelee lakastuvia lehtiä ja kypsyviä siemeniä hiljalleen maan lepoon, odottamaan jälleen uutta heräämistä. Suomenlinnan Vernoja saattaa tavata niin kallioilla, vallitantereilla kuin linnoituksen ytimessä, Ehrensvärdin leposijan liepeillä.

KevättaskuruohoKevättaskuruoho
1800-luvun loppupuolen tulokkaita Suomessa on kupolimaisilla kukinnoillaan toukokuisesta nurmikasvustosta esiin punkeva kevättaskuruoho, tieteelliseltä nimeltään Thlaspi caerulescens. Tieteellisen nimen synonyymi Thlaspi alpestre antaa viitteen tulokkaan kotiseuduista Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristoissa. Ristikukkaisten mahtiheimoon, Brassicaceae, lukeutuvan lajin pienet valkoiset kukat sävyttyvät sinertävän, vaaleanpunertavan ja purppuran skaalalla kasvupaikasta ja kasvunvaiheesta riippuen. Tässä nurmenkukassa piilee salattuja voimia: kasvi sietää poikkeuksellisen korkeita maaperän raskasmetallipitoisuuksia ja, vieläpä vapaaehtoisesti, kerää metalleja lehtiinsä. Raskasmetallien tahallinen kerääminen lehtiin on harvinainen ominaisuus – yleensä kasvikunnan ruohovartiset kansalaiset pyrkivät kaikin keinoin karttamaan näitä myrkkyjä. Suomenlinnan haitta-ainepitoisessa maaperässä kukoistavia kevään airuita on siis syytä kohdella erityisellä kunnioituksella.

Kasvokuva Iina JohanssonistaJalokiurunkannus
Kiurunkannusten suvusta löytyy ylväs aatelishaara, jonka päätyminen Ruotsi-Suomeen vuonna 1765 oli silkka vahinko. 1700-luvun merkittävin luonnontutkija ja eliöiden systemaattisen luokittelu- ja nimeämisjärjestelmän kehittäjä, ruotsalainen Carl von Linné, aatelisherra itsekin, oli syypää tähän sattumankauppaan. Linné luuli kylvävänsä Hammarbyn kartanopuutarhaansa vaivalla hankkimiaan särkyneensydämen (Dicentra spectabilis) siemeniä, mutta lopputulos olikin jotain aivan muuta. Tänä päivänä Suomenlinnassakin kasvavat jalokiurunkannukset ovat, mitä todennäköisimmin, kyseisen ’vahingon’ jälkikasvua. Tämä herraskainen koristekasvi, tieteelliseltä nimeltään Corydalis nobilis, suvaitsee armollisesti esitellä kauneuttaan katsojille häviävän lyhyen hetken. Kasviaateliston maanpäällisen elon kesto lasketaan viikoissa, joten kellanvalkeita kruunupäitä kannattaa kiiruhtaa ihastelemaan vaikkapa Suomenlinnan hoitokunnan toimiston (rakennus C40) kaakkoisseinustalla. Kesäkuussa jäljellä on enää haaltunut muisto menneestä loistosta!

Kuvat on ottanut Suomenlinnan hoitokunnan entinen ylipuutarhuri Anja Pitkänen

 

 

 

 

Iina Johansson
Maisema-asiantuntija
Suomenlinnan hoitokunta

Kaikki uutiset